Joulukirje 2011

Itsenäisyyspäivän aattona 2011, Jyväskylä

Rakkaat ystävät ja sukulaiset,

tämän vuoden joulukirje lähteekin matkaan Jyväskylästä, jonne muutimme elokuussa. Tuntui haikealta jättää rakas Turku taakse; asuihan Laura siellä peräti 15 vuotta ja yhdessä Juha-Pekan kanssa turkutaivalta tuli 10 vuotta. Voi olla että sinne jonain päivänä vielä palaamme, mutta toistaiseksi olemme rantautuneet Suomen Ateenaan, niin kuin Juha-Pekka Jyväskylää kuvailee.

Kotiutuminen on prosessi, mikä tapahtuu pikku hiljaa. Asumme Kortepohjassa, punaisessa rivitaloasunnossa. Naapurit ovat osoittautuneet todella mukaviksi ja jyväskyläläiseen tapaan avoimen ystävällisiksi. Kyllä loksahti turkulaiselta suu auki kun taloyhtiön syystalkoiden päätteeksi meille ojennettiin kukkakimppu ja suklaarasia ja toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.

Lapsiperheitä asuu lähistöllä mukavasti ja Sofia on saanut uusia ystäviä. Suoraan taloamme vastapäätä on myös upea leikkipuisto, missä Sofia viettää usein koko päivän. Hän onkin nyt kokopäiväisesti kotona. Sofian mielileikkejä ovat edelleen prinsessat ja keijukaiset, mutta ulkona hän rakentelee majoja ja keksii kaikenlaista hauskaa kavereiden kanssa. Lunta odotetaan kovasti jotta pääsisi hiihtämään ja rakentamaan lumilinnoja.

Valtteri täyttää pian yksi vuotta, ja on kasvanut hurjasti. Hän on iloinen veikko, joka haluaisi seurata siskoa kaikkialle ja löytää joka paikasta kaiken tekniikkaan liittyvän. Tuleva insinööri. Tai sitten vuoristokiipeilijä: harva se päivä hänet täytyy pelastaa jostain korkealta, minne hän on jotenkin ihmeellisesti onnistunut kiipeämään, mutta alastulo onkin sitten vaikeampaa. Valtteri oppi kävelemään 10 kk vanhana, ja ensimmäinen sana oli pallo.

Me vanhemmat iloitsemme lapsistamme ja muuten elelemme kuten ennenkin. JP käy töissä ja nyt kaupungin muuton takia junamatkat ovat vaihtuneet 300 km lyhyemmiksi työmatkoiksi. Laura tutustuu toisiin kotiäiteihin ja on alkanut vetää perhekerhoa Satamaseurakunnassa. Muutamia kertoja olemme jo kokeilleet yhteistä koko perheen harrastusta, eräretkeilyä, ja se on tuntunut todella kivalta.

Oikein lämminhenkistä ja siunattua adventin aikaa teille!

T: Laura, Juha-Pekka, Sofia ja Valtteri

Uusi osoitteemme: Emännäntie 17 e 25, 40740 Jyväskylä. Tervetuloa kylään!!

Haastattelu:

Kuka olet? Sofia

Minkä ikäinen olet? 5V

Olet muuttanut Turusta Jyväskylään. Vieläkö muistelet Turkua? Muistelen. Mitä muistelet siitä? No kavereita, omaa vanhaa kotia ja laivapihaa.

Minkälaista on asua täällä Jyväskylässä? Kivaa. Mikä täällä on kivaa? No se kun on kavereita.

Minkälainen huone sinulla on Jyväskylässä? Kiva. Siellä saa olla rauhassa.

Onko sinulla täällä uusia harrastuksia? Liikkari (=liikuntaleikkikoulu) ja tanssi.

Mitä puuhailet päivisin? Olen ulkona.

Mitä odotat joululta? Herkkuja ja lahjoja.

Kenelle haluaisit lähettää terveisiä? Outille ja Ollille.

Kuka olet? Valtteri

Minkä ikäinen olet? 1V

Mikä tämä on? Pawwo

Missä lamppu on? (katsoo lamppua)

Mitä sinä odotat joululta? (pyörii ympyrää)

Oodi vanhalle kunnon kirjeelle

Sain viime viikolla kirjeen. Sellaisen vanhanaikaisen, muistatko. Postinkantaja oli tuonut sen postilaatikkoon, missä se odotti koko päivän, että se haettaisiin. En enää hae postia, sillä siellä on aina vain sanomalehti, mainoksia ja laskuja. Sanomalehteä en ehdi enää lukea, mainoksissa on aina samat jutut ja laskut ovat niin masentavia.
Tällä kerralla mainosten välistä tipahti kuitenkin kirjekuori! Sen päällä luki minun nimeni ja osoite. Kuoressa oli jotain koristeita. Se oli sen verran paksu, että sen sisällä oli varmasti kirje, eikä kutsu- tai kiitoskortti. Rapistelin kuorta. Sisällä oli minulle kirjoitettu viesti, se oli tuotettu muutama päivä aikaisemmin, se oli ollut matkalla, monet kädet olivat käsitelleet sitä ennen kuin se oli päätynyt minulle asti. Jännittävää.
Revin kirjekuoren auki, ja niinhän siellä oli aito oikea kirje! Kirjepaperi oli taitettu neljään osaan ja tekstiä oli molemmilla puolilla. Tuli niin nostalginen olo! Ja samalla arvostettu olo -minua varten oli kirjeen kirjoittaja istunut alas, etsinyt paperia ja kynän, kirjoittanut ajatuksensa, etsinyt kirjekuoren ja osoitteen, hankkinut postimerkin ja vienyt postiin. Luin kirjeen moneen kertaan. Se sisälsi muuten rohkaisevan viestin siitä, että kirjoittaja lukee blogiani säännöllisesti, joten tämä taas innoitti minua kirjoittamaan tänne.

Aikoinani olin itsekin kova kirjoittamaan kirjeitä. Teini-ikäisenä kirjeenvaihto oli ykkösharrastukseni, ja parhaimmillaan saattoi postilaatikosta löytyä yli kymmenen kirjettä minulle. Kirjekavereita oli Suomesta ja ulkomailta, oli Nyykkärifaneja ja muuten vaan ystäviä. Ulkomaalaiset ystävät oli pääasissa hankittu sen I:llä alkavan firman kautta, minkä infolapuissa oli erimaalaisia lippuja reunoissa ja sieltä sai toivoa kirjekavereita eri maista, mm. Burkina Fasosta, mistä en kuitenkaan kirjekaveria koskaan saanut.
Hyvin pitkään kirjoittelin mm. botswanalaisen tytön, Hilaria Shivolon, kanssa. Harmittaa kun yhteydenpito lakkasi jo vuosia sitten. Toivon että hän elää edelleen hyvää ja onnellista elämää.
Silloin kun ei ollut facebookia, oli koulukuvat aina iso juttu. Niitä sitten vaihdettiin kirjekavereiden kanssa, ja se oli aina yhtä jännittää, kun sai kuvan ekan kerran. Siihen asti oli kirjoitellut ihan vieraan ihmisen kanssa, ja sitten hän saikin kasvot.

Kirjeenvaihto oli kyllä tosi kiva harrastus. Oli niin mukava saada kirjeitä monta kertaa viikossa. Tosin silloin niitä ei arvostanut niin paljon kuin nyt, kun käsinkirjoitetut kirjeet alkavat olla katoava luonnonvara.

Aamun ensimmäinen ja toinenkin (Urho Muroma puhuu)

Olen saanut lahjaksi eräältä ystävältä pienen kirjasen, Urho Muroman "Aamun ensimmäinen". Siinä on lyhyt aamuhartaus kuukauden joka päivälle. Kopioin nyt tähän vähän lyhennettynä kaksi eniten puhutellutta hartautta.

13. päivä

Sinä köyhä sielu, jospa tietäisit, kuinka Herra sinua rakastaa, juuri sinua, jolla ei ole mitään. Nasaretin synagoogassa Hän sanoi tulleensa julistamaan ilosanomaa juuri köyhille.
Herra ei vaadi sinulta mitään. Hän on tullut antamaan elämän ja yltäkylläisyyden. Ei Herra vaadi sinulta mitään, ei edes uskoa. Hän on tullut antamaan sinulle elävän uskon edellytykset.
Jos ymmärtäisit, kuinka pienikin usko jo vetää luokseen Herran armon, niin rohkaistuisit jäämään Herran käsiin juuri sellaisena kuin olet, ja siinä on jo pelastus.

15. päivä

Herra tahtoo opettaa sinua katselemaan tätä elämää, niinkuin Jeesus itse sitä katseli, ja katso, tässä on kaikesta pelosta vapautumisen salaisuus. Silloin me otamme päällemme Jeesuksen ikeen, joka on suloinen. Se ei ole mitään muuta kuin antautumista taivaallisen Isän rakkauden ja huolenpidon esineeksi, elämistä Hänen tahtonsa mukaan ja Hänen rakkauden tahtonsa tekemistä. Ja mikä onkaan ihanampaa kuin tehdä Hänen tahtonta, jota koko sydämestään rakastaa?
Ihminen tulee tällä tiellä pieneksi ja pienenä on hyvä olla. Jos putoaakin ei putoa korkealta. Ei satuta itseään, niinkuin tekisi, jos putoaisi omilta tekemiltään puujaloilta.
Taivaallinen Isä tulee tällä tiellä niin ihmeellisen suureksi. Pelko katoaa, tulevaisuudenkin pelko. Jumalan suurus ja kaikkivaltius tuo pienelle ihmislapselle suuren turvallisuuden tunteen.

(Aivan mahtava ajatus tuo että jos putoaakin, ei putoa korkealta!)
Tuli vielä mieleen että eräällä Alfakurssilla eräs luennoitsija sanoi että meillä on taipumus tehdä Jumalasta sellainen mukava taskujumala. Semmoinen, mikä mahtuu taskuun, sitä ei näy sieltä ja se mukautuu sinne omaan taskuun juuri sopivaksi. Silloin pelot voivat puolestaan kasvaa ja saada liian suuren tilan elämästämme. Asian pitäisi olla päinvastoin: pelot voidaan tunkea taskuihin ja Jumala on se suuri! Mitä suurempi Jumala ja mitä enemmän tilaa hänellä on elämässäni, sitä pienempiin taskuihin ne pelot mahtuvat.

Onnea Valtterille 10kk 1pvä!

Onneksi olkoon Valtteri! Aloin tänään miettiä että koska Valtteri oikein täyttää 10 kk, kun tähän asti olen kaikille ikää kysyneille sanonut että "kohta 10 kk". Tajusin että hänhän on jo yli 10kk! (yhden päivän mutta kuitenkin)

Valtsu on niin hauska persoona. Hän on äärettömän utelias ja seurallinen. Haluaa olla aina siellä missä tapahtuu ja kuuluu puhetta ja ääntä ja on varsinkin lapsia. Sofia-raukka välillä tuskastuu kun pikkuveli änkee mukaan barbileikkeihin tai keskelle askartelutuokiota. Usein kuuluukin "Valtteri EI".
Valtteri osaa:
- kävellä ilman tukea 4-5 askelta. Ensiaskeleet hän otti hääpäivänämme 12.10. Hän selvästi nauttii kävelemisestä, mutta kun on kova kiire joka paikkaan, niin konttaamalla pääsee vielä toistaiseksi nopeammin.
- kiivetä. Portaat ovat aivan ykköskohde, joita pitkin hän muuten kiipeää uskomattoman nopeasti. Jos hän vain näkee että portaiden portti on jäänyt auki,niin hän lähtee kiitämään kohti portaita tuhatta ja sataa. Samoin jos silmä välttää, niin kiipeilypuuksi on tullut olohuoneen kirjahylly! Kaikki mihin vähänkin pääsee kiipeämään niin sinne kiivetään. Vielä hän ei ole keksinyt kuljettaa tuolia avuksi.
- syödä monipuolisesti. Tähän mennessä hän on syönyt kaiken mitä hänelle on tarjottu, ja huomaan pikku hiljaa antavani hänelle melkein jo samaa ruokaa kuin mitä itse syömme. Lihaa ja kanaa hänelle voi pilkkoa pieniksi paloiksi joita hän voi syödä itse sormin. Suurta herkkua on myös raejuusto ja leipä, se on hänen ykkössuosikkinsa. Tänään hän sai maistaa pienen palan pullaa, eikä sen jälkeen voinut enää hämätä maissinaksulla kun näki että toiset syövät pullaa.
- katsoa oikeaan kohteeseen kun kysytään missä on lamppu, pallo, isi, äiti, Sofia
- nauraa kun sanotaan EI
- palloa hakiessa sanoo "paa"
- erottaa mikä on lelu ja mikä tekninen laite (kännykkä, stereot, kamera, kaukosäädin tms) ja valitsee aina teknisen laitteen. Lelut eivät kerta kaikkiaan kiinnosta yhtään. Kännykällä sen sijaan leikkisi pitkänkin aikaa. Mutta huom, ei leikkikännykällä, vaan oikealla.
- nauttia ulkoilusta ja leikkipuistoista. Keinuminen kovilla vauhdeilla ja liukumäestä mahalteen alas ovat suosikkeja
- jo leikkiä piilosta. Hän itse ottaa jonkun rätin ja laittaa sen kasvojensa eteen, sitten pitää kysyä missä Valtteri on, ja hän ottaa rätin pois naamalta, ja sitten nauretaan kovasti. Tätä voidaan toistaa useita kertoja päivässä.

Valtteri ei tykkää
- pukemisesta. Koskee niin vaippaa kuin vaatteitakin. Kesä, kuinka sinua kaipaankaan!!!
- nukkumisesta. Tai kai hän siitä tykkää, mutta se on meillä vieläkin ongelma. Unikoulu tuotti tulosta niin, että Valtsu heräili enää kaksi kertaa yössä, mutta sitten jossain vaiheessa sorruin taas yöimetykseen (se vaan on niin paljon helpompaa kun hän nukahtaa siihen heti), mutta kun hän pääsee taas tissin makuun niin se kaksi kertaa onkin liian vähän, ja yhtäkkiä ollaan taas viidessä kuudessa heräämiskerrassa. Oravanpyörä. No, päätin että viimeistään vuoden ikäisenä lopetan kokonaan imetyksen niin silloin viimeistään tiukka linja myös yöimetyksiin.

Kaiken kaikkiaan Valtteri on aivan ihana pieni herra höpö. Kuinka onnellinen ja rikas olenkaan kun minulla on kaksi maailman ihaninta lasta ja yksi maailman rakkain mies!

Tätä teatterielämystä en unohda

Circus Uusi Maailma: Globally wanted.

Nimi kuulostaa lupaavalta. Rakastan sirkustaidetta, varsinkin sellaista Cirque du Soleil -tyyppistä teatterin ja sirkuksen laadukasta yhdistelmää. Kesällä kävin katsomassa Turussa upean Cirque Draculan.

Tämä oli Jyväskylän Huoneteatterin produktio ja mainos näytti kiehtovan salaperäiseltä. Sain ystävän mukaan ja vaikka molemmilla oli hektinen viikko ja kaikenlaista, niin sovimme, että menemme rentoutumaan ja saamme ajatukset johonkin muuhun vähäksi aikaa.

Näyttelijät näyttelivät hyvin ja Huoneteatteri itsessään muistutti Linnateatteria (turkulaisille ei muuta tarvitse sanoakaan). Seuraavassa on minun oma subjektiivinen kokemukseni ja tulkintani.

Kun pääsin ajatuksesta että koska se sirkus alkaa ja tajusin että tämä on modernia taidetta, aloin tulkita esitystä ohjaajan/käsikirjoittajan näkemyksestä nyky-yhteiskunnasta, tästä ajasta missä elämme ja ihmisten sielunmaisemasta. Se ei näyttänyt kauniilta. Koko ajan oli kovin pimeää. Ihmiset elivät pimeydessä. He eivät puhuneet -ainoa ääni oli taustamusiikki, mikä minusta kuulosti ahdistavalta ja repivältä, ja vain harvoin sieltä kuului kunnollista melodiaa. Tunnetilat vaihtuivat useasti hitaasta nopeaan.
Onko yhteiskunnasta tullut sirkus, missä jokainen esittää jotain? Ihmiset eivät enää tiedä keitä he ovat ja mikä on elämän tarkoitus. Nämä ihmiset olivat koko ajan totisia ja hyvin ilmeettömiä. Ei kuulunut naurua, vain yksi hahmo itki useasti.
Käsikirjoittajan sielunmaisema vaikuttaa hyvin masentavalta ja ahdistuneelta. Esillä oli alistava nainen, joka seisoi miehen päällä ja painoi tätä korkokengillä alas. Oli myös kohtaus, missä tyttö potki poikaa nivusiin ja sen jälkeen sylki toista tyttöä vasten kasvoja. Kovin aggressiivista ja loukkaavaa.
Ja koko ajan taustalla soi melankolinen, välillä korvia raastava musiikki. (Väliajalla tiedotettiin että on mahdollista tilata soundtrack. Voi hyvät hyssykät, sellaista jos kuuntelisin niin haluaisin kyllä hypätä parvekkeelta). Eräässä kohtauksessa nainen tekikin itselleen hirttosilmukan ja roikkui siinä. Alkoi niin sanotusti ahdistaa siellä katsomon puolella, kun koko ajan oli niin synkkää ja toivotonta, ilmeetöntä ja äänetöntä. Sääliksi kävi myös klovni-parkaa (vaikka muut yleisössä nauroivat hänelle). Minusta hän oli surullinen, itseään etsivä ihmisparka, joka välillä hakkasi rumpuja täysillä.

Väliajan jälkeen alkoi siis toinen puoliaika, ja näytös etenei periaatteessa samalla tavalla kuin ensimmäinenkin, mutta nyt mukana oli enemmän draivia. Hahmoilla oli jokaisella päällään jotain värikästä (aiemmin pelkkää mustaa) ja tempo oli kiivaampi. Jokaisella oli myös jokin raajarikkoisuus: lasta jalassa, kävelykeppi tai yksi hahmo oli kiinni pinkissä pyörätuolissa, minkä kanssa hän sujuvasti heilui tangolta toiselle. Yleisön mielestä nämä kaikki olivat jostain syystä hauskoja juttuja ja kuului paljon naurua, mutta minua itketti. Ajattelin, miten monet ihmiset tuntevat itsensä raajarikoiksi tai jollain tavalla henkisesti vammautuneiksi. Silti esitetään että kaikki on hyvin. Klovni-paralla oli nyt päällään vaaleanpunainen tyllimekko ja käsi oli paketissa, hän oli entistä surullisempi. Koko näytelmän ajan osa hahmoista käveli väärinpäin tai jotenkin ihan vääntyneesti, ja tämäkin kuvastaa mielestäni sitä, miten monella on asiat elämässään vinosti eikä tiedä miten päin olisi ja mihin suuntaan kävelisi.

Ihmisen identiteetti oli myös hukassa ja kyynärpäätaktiikkaa käytettiin kun haluttiin päästä keinuun tai trapetsille. Minäminäminä. Rakkautta ei ollut näkyvissä, vain himoa. Yhdessä kohtauksessa oikein mietin, miten sen miehen suusta oli saatu tulemaan niin paljon kuolaa, kun hän lähestyi naista. Ja loppujen lopuksi kaikki olivat kaikkien kanssa. Toisessa puoliajassa yksi hahmo oli muuttunut hevoseksi, ja aikansa ratsastettuaan ympäriinsä hän löysi itselleen (ihmis)kaverin, ja he antautuivat himokkaaseen kanssakäymiseen ensin seisaallaan,sitten lattialla. Istuimme takana niin lopuksi kuulin vain hirnuvan äänen. (tässä kohtaa katsomossa naurettiin ja ihmettelin miten eri tavalla katson tätä näytelmää) Hevosen ja naisen vehdatessa lattialla muuttui musiikki rajuksi biletysmusiikiksi ja muut hahmot tulivat heidän ympärilleen kainalosauvoineen tanssimaan.

Tässä kohtaa minä ja ystäväni lähdimme pois. Kontrasti oli liian suuri sen suhteen että oli luullut menevänsä sirkukseen viettämään rentoa iltaa ja olikin joutunut keskelle modernia teosta nykyihmisen ahdistuneen mielen syövereihin.
Toisaalta oli kauhean kiinnostavaa päästä tuollaiseen sielunmaisemaan sisään; itselläni kun on hyvin erilainen maisema. Jos minä olisin tehnyt tuon näytelmän, niin se olisi ollut täynnä väriä, valoja, kimallusta ja kaunista musiikkia. Tanssia ja akrobatianumeroita. Jonglöörausta ja ilmapalloja. Hattaraa ja tulennielemistä.Niin se vaan on että jos yksi sinulta puuttuu, niin sinulta puuttuu kaikki.


Tämä oli minun tulkintani.Näyttelijät suoriutuivat tehtävistään erinomaisesti ja olivat oikeasti taitavia vaativissa akrobatiatempuissaan. Huoneteatteri vaikutti teatterina ihanalla tavalla tutulta Linnateatterilta ja aion käydä siellä vielä uudestaan, mutta ensi kerralla ehkä joku toinen näytelmä kuitenkin.

Unikouluraporttia

Alkutilanne: Valtteri 9kk ja heräilee joka yö monta kertaa. En ole enää edes jaksanut laskea etten masennu... Helpoin tapa jatkaa omia uniaan on lykätä tissi suuhun -Valtteri nukkuu vieressä, jotta sekin onnistuu mahdollisimman vähällä vaivalla.
Lopputuloksena tästä on se, että olen todella väsynyt, kun ei tule yhtään yhtenäistä unijaksoa. Jossain vaiheessa (monta kuukautta sitten) oli muutamia hyviä öitä, jolloin saattoi olla 3 tunnin unijaksoja. Muistan että oli yksi yö, jolloin hän heräsi vain kaksi kertaa koko yön aikana. Se oli jotain todella ihmeellistä.
Jotenkin tilanne on nyt riistäytynyt käsistä ja Valtterin mopo on lähtenyt lapasesta näiden heräilyjen kanssa. Aika siis aloittaa unikoulu ja lopettaa yötissittely, jonka seurauksena toivottavasti unijaksot pidentyvät. Tai ainakin sitten joku toinenkin (=mies) voi nukkua hänen kanssaan.

Unikoulun aloittaminen viivästyi muuton takia, ja vielä yksi kuumeflunssakin ehti olla ennen kuin päästiin aloittamaan.

Ensimmäiset 4 yötä mies nukkui Valtterin kanssa. Siitä kaikki kiitos miehelleni, joka suostui tähän vaikka lähti aamulla töihin! Ensimmäinen yö: V heräili tunnin välein, miehen piti nousta joka kerta ja ottaa V syliin riipputuoliin. Nukahti siihen (V siis) suht nopeasti, ei kovasti huutoa.
Järjestely on siis niin, että Vn kanssa nukutaan vierashuoneessa -nyt myös kuvioissa pinnasänky.
Toinen yö: sama juttu, yksi herääminen vähemmän.
Kolmas yö:sama, joutui nyt nousemaan keinuun.
Tulimme Turkuun, ei matkasänkyä joten jännittävää mitä tapahtuu kun V nukkuu taas vieressä. Ekan yön nukkui miehen vieressä -itse heräsin kaksi kertaa itkuun mikä loppui suht nopeasti. Miehen mukaan heräsi oikeasti useammin, mutta silloin riitti että laittoi tutin suuhun ja nukahti siihen.

Tämän jälkeen minä nukuin Vn kanssa, kaksi yötä siis ihan vieressä. Ei siinä kyllä nukkumaan pystynyt kun V pyöri ja hyöri. Aamuyöstä kun unen laatu selvästi heikkenee, hän tajusi että minä (=tissi) olen vieressä ja suuttui kun mitään ei tapahtunut. Piti kantaa aika kauan aikaa sylissä, että nukahti uudelleen.

Sitten taas Jyväskylässä ja pinnasänkykuvioissa ja vaihtelemme yövuoroja.
PLUSSAA on se, että V nukkuu nyt pinnasängyssä ja yötissittelystä päästiin yllättävän helposti eroon.
ONGELMA on edelleen nukahtaminen; vauvana tottui nukahtamaan syliin ja sama meno jatkuu. Miehen taktiikka on katsoa telkkaria ja V nukahtaa siinä syliin, minä taas pidän häntä Manduca-kantorepussa, istun jumppapallon päällä ja surffailen netissä tai puhun puhelimessa.
Heräilemisten määrä vaihtelee yöttäin. Alussa päätin että klo 7 on raja, että silloin voi olla aamutissi, koska siitä voi sitten jo herätäkin (V nukahtaa siis siinä 22 maissa). Jossain kohti se muutti klo 6ksi ja toivon että se pysyy, helposti tuo aamutissiaika aikaistuu ja aikaistuu...
Viime yö oli toisaalta hyvä, sillä V nukkui klo 22 alkaen pinnasängyssä (sänky meidän sängyn vieressä toinen laita alhaalla) ja kaksi kertaa heräsin laittamantutin suuhun. (Klo 3.30 piti nousta kun Sofian jalkoihin sattui, kasvukipuja. Annoin särkylääkkeen ja hieroin jalkoja). Klo 5.30 V heräsi eikä enää tutti kelvannut, kauheaa karjuntaa sen sijaan. Yritin antaa tuttipullosta maitoa, karjunta vain yltyi. Kiedoin kapaloon ja istuin jumppapallon päällä, vähän tyyntyi mutta ei nukahtanut. Loppujen lopuksi olin niin väsynyt että ajattelin että ehkä hän on oikeasti nälkäinen ja näin oli sitten aamutissin aika, mutta kello olikin siinä vaiheessa jo 5.50. V nukahti sitten viereen ja siirsin hänet siitä vielä pinnasänkyyn. Seuraavaksi hän heräsi klo 8 täysin pirteänä ja iloisena. Kiikutin hänet miehelle ja jatkoin itse vielä unia. Klo 9.30 V tuotiin aamupalamaidolle ja siitä hän menikin sitten ekoille päikkäreille ulos.

Joten ehkä tämä ei enää ole unikoulua vaan tämä on nyt tällaista arkea. Unikoulun seuraava vaihe saattaa olla sänkyyn nukahtaminen, viimeistään sitten kun ei enää jaksa kantaa häntä -selkä kyllä on jo vähän sitä mieltä että kohta voisi olla senkin aika.

Latinopraise cha cha cha

Eilen tulin ulos mukavuusalueeltani ja kokeilin itselleni täysin uutta lajia eli latinotanssia. KÄÄK!!!

Tunnin nimi oli latinopraise.
Tunnin alussa oli rukoushetki missä ohjaaja mm kiitti Jumalaa siitä että hän on luonut liikkeen ja tanssin yhdeksi ilmaisukanavaksi ja että Jumala itsekin on liikkunut, pyörinyt ja hyörinyt luodessaan maailmankaikkeutta. Siitä tuli mieleeni eräs taulu, jonka nimeä en nyt saa mieleeni. Siis se tummansinisävyinen, missä on keltaisia pyrstötähden näköisiä pyöriviä systeemejä. Tämä juliste on ollut Turussa Åbo Akademin ruokalan ruokalinjaston seinällä.

No niin, alkulämmittelynä oli salsa-askelia. Kerta kaikkiaan, miksi minun lantioni ei liiku samalla tavalla kuin opettajan? Tunsin itseni todella rautakangeksi. Tunnilla oli mukana yksi etelä-amerikkalaisen näköinen tyttö, joka ikään kuin luonnostaan liikkui musiikin tahdissa. *huokaus*
Pelonsekaisin tuntein odotin mitä tuleman pitää, sillä tämä oli vasta alkulämmittelyä. Varsinainen koreografinen osuus oli siis cha cha chata. Tunnin aikana opin koko koreografian, kun sitä tehtiin ilman musiikkia ja laskien, mutta heti kun laitettiin musiikki, sekosin laskuissa. Voiko se mennä jotenkin niin, että askeleet ja musiikin iskut eivät osu kohdalleen? En osaa sanoa, enkä kehdannut kysyä...
Tunnilla oli kuitenkin todella mukava ja ystävällinen henki, joten en kokenut suurta epäonnistumista vaikka en mukana täydellisesti pysynytkään. Koin vain miltä tuntuu olla rautakanki kauniiden kedon kukkien seassa...

Karatetunneilla sanotaan usein myös lantion käytöstä, ja se on karatessakin ollut kompastuskiveni. Pitäisikö siis jatkaa latinopraisea jotta saisin paremman tatsin lantionkäyttööni, mikä edesauttaisi myös karatessa kehittymistä?

Latinopraise -tunti oli tuntina hyvä ja pedagogisesti hyvin rakennettu (opettaja ei pääse karvoistaan) ja opettaja on todella innostava ja lämminhenkinen. Luulen vain että en ole kuitenkaan latinotyyppiä. Seuraava tunti, bodyforming, oli enemmän minunnäköiseni: suoraa toimintaa ja karkeaa lihaskuntoa. Vanhat kunnot punttisalit ovat minunnäköisiäni paikkoja (aitoa toimintaa) ja tansseista tykkäisin eniten jostain hiphopshowdancejumpjumpmoveyourbodyhyppyjapotku -tyyppisestä hyvällä musiikilla. Osaisinkohan linkittää tähän biisin minkä tahdissa haluaisin tanssia silleen että joku tekisi siihen edellämainitunkaltaisen koreografian. No, biisi on ainakin fb-seinälläni. Ja MaryMaryn Shackles on yksi tanssijalkaani nostavaa musaa.

Aion silti käydä vielä katsastamassa sen aikuisbaletin. Eihän sitä tiedä jos minussa asuukin ballerina? Kiai!

Aurora the Ranger, Part I

Aurora the Ranger 110 vuotta

Strength: 14

Dexterity: 16

Constitution: 8

Intelligent: 13

Wisdom: 14

Carisma: 13

Ominaisuudet:

• bow bonus
• kiipeäminen
• empatia eläinten kanssa
• ”opetuslapset”
• move silently
• pass without trace
• priest spells
• speak with animals
• internal compass
• allure
• glibness
• impersonation
• herbalism
• animal lore
• bowyer
• survival
• rope use
• english, lukeminen ja kirjoittaminen
• tracking
• healing
• elf, lukeminen ja kirjoittaminen

Phobia: crowds, spiders

Tavarat: reppu, elven bow, haarniska, tikari, vaatteet, 112 kultarahaa, short sword

Osaa käyttää kaikkia jousia ja lyhyttä miekkaa, ekspertti composite bowssa

''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

Tarinani alkoi 110 vuotta sitten kaukana lännessä, paikassa jota en edes itse tiedä. Äitini oli vaalea ja kaunis high-elf, isäni puolestaan kuuluisa ranger. Yleensä haltiat eivät tunne vetoa muihin olentoihin, mutta vanhempani rakastuivat toisiinsa heti ensi silmäyksellä. Miksi ja miten, en tiedä, sillä äitini ei ole kertomassa minulle sitä. Muiden puheiden perusteella tiedän vain sen, että heillä oli poikkeuksellisen luja side toisiinsa ja niinpä synnyin minä.

Kauan aikaa en kuitenkaan kerinnyt nauttimaan omista vanhemmistani, sillä äitini ja isäni kuolivat eräänä kauniina päivänä metsässä. Jälleen kerran, kukaan ei tiedä miten se on mahdollista; olivathan he molemmat metsää rakastavia ja koko ikänsä siellä asustaneita henkilöitä. Itse muistan vain sen, että minut oli jätetty nukkumaan erään puun alle ja että he eivät koskaan palanneet. Vietin yön siellä yksin, mutta en osannut pelätä. Yö oli niin kaunis. Taivas oli kirkas ja täynnä tähtiä, ja ne lohduttivat minua. Tunsin olevani turvassa; tulisin kyllä selviytymään tästä kunnialla. Mitä kauemmin tuijotin tähtiä, sen paremmin tunsin sen, ja pystyin jopa näkemään itseni vanhana ja elämäänsä tyytyväisenä haltiana.

Minua on ilmeisesti siunattu onnella, sillä seuraavana päivänä uudet vanhempani löysivät minut. He olivat sylvan elf -pariskunta, yrttienkeruumatkalla. Ensimmäinen sana, minkä muistan uuden äitini Sarian minulle sanoneen, oli: ”Kas kuinka kaunis Aurora (=iltatähti)”.

Lähes koko tähänastisen elämäni olen siis viettänyt metsähaltioiden parissa. Minut otettiin avosylin vastaan tähän elämäniloiseen joukkoon. Alussa olin hyvinkin tyytyväinen olooni; minulla oli sisko nimeltä Meredith, joka oli tyypillinen metsähaltia, ruskettunut ja rakasti metsää enemmän kuin mitään muuta. Meidän paras kaverimme oli D'omir, joka oli metsähaltia myöskin, mutta hänen suvussaan virtaa kuulemma lähes kaikkien elf-rotujen verta.

Metsän palvomisessa en suinkaan jäänyt Meredithille ja D'omirille jälkeen, vaan yhdessä opettelimme kulkemaan metsässä ilman, että kukaan huomasi meitä, teimme ansoja köysillä ja muutaman pikku erehdyksen takia Saria päätti myöskin opettaa meille yrttien salat, mitä saa ja mitä ei saa syödä.

Noin 70 vuotta leikimme yhdessä metsässä, oppien kaikki sen salat. Yksikään puu ei ollut vieras meille, samoin tunsimme myös kaikki metsän eläimet. Minulle oli alusta asti selvää, että osasi myös puhua niiden kanssa, ja yllätyin kun kerran huomasin, että Meredith ei tajunnut, että eräs linut varoitti meitä ihmisistä. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin ihmisen läheltä. En nimittäin kertonut Meredithille varoituksesta, vaan uteliaisuuttani jäin paikalleni kuusen kätköön. Yhtäkkiä ne ratsastivat meidän lähellemme, ja juuri meidän kohdallamme pysähtyivät tauolle. Minulla heräsi valtava tiedonhalu heitä kohtaan; mistä maasta he olivat ja mitä he tekivät täällä. Tätä pohtiessani Meredith oli jo tarttunut jousipyssyynsä ja tähtäsi suoraan ihmisiä kohti. Sain hädin tuskin estettyä hänen aikeensa, josta Meredith on vieläkin katkera. Hänen mukaansa kuka tahansa ulkopuolinen, joka astuu hänen alueelleen, saa luvan kuolla. Itse olisin ollut samaa mieltä, jos ihmiset olisivat uhanneet meitä.

Kun täytimme 75 Saria päätti, että meidän olisi myös aika osasta muutakin kuin metsässä selviytyminen. Jousipyssyn lisäksi saimme lyhyet miekat, joihin oli kaiverrettu meidän nimemme. Meredith halusi keskittyä miekkaan, minä puolestani jousiin. Toki opin käyttämään omaa miekkaani loistavasti, mutta minkä tahansa jousipyssyn nähtyäni osasin käyttää sitä ilman opetusta. Composite bow oli kuitenkin suosikkini, ja tämän aseen käytössä opin mestariksi.

Tänä aikana aloin vieraantua rakkaasta siskostani Meredithistä ja parhaasta leikkikaveristani D'omirista. Ehkä osaksi sen takia, että itse huomasin meidän erilaisuutemme. Se ei johtunut pelkästään kiinnostuksen kohteistamme, vaan myös ulkonäkömme oli erilainen. Metsäkeijut ovat tummanpuhuvia, lähes puiden kaarnanvärisiä ja näköisiäkin iholtansa. Minä taas olin vaalea. Hiukseni olivat vaaleat ja silmät siniset, mikä metsähaltioiden mukaan tietää onnea. Eikä se ole vielä tähän mennessä osoittautunut vääräksi, sillä jotenkin olen aina selvinnyt kunnialla vaikeudesta kuin vaikeudesta.

Halusin oppia lisää myös yrteistä, ja Saria opetti minua. Nyt ei enää riittänyt, että tiesin mitä saa syödä, vaan halusin myös tietää mitä kannattaa syödä jos...

Yhä enemmän minua alkoi myös kiehtoa ulkomaailma. Joka päivä tein pitempiä ja pitempiä matkoja, mutta koskaan en eksynyt, sillä sisäinen vaistoni kertoi minulle mistä olin tullut. Mitä pitempiä matkoja tein, sitä kiinnostuneemmaksi tulin. Öisin, olinpa sitten matkoilla tahi en, tuijotin taivaalle ja ihastelin tähtiä. Saria ilmeisesti huomasi tämän, koska lähetti minut haltian luokse, joka osasi kertoa minulle tähdistä ja taivaankappaleista kaiken. Tästä lähin siis tiesin, koska kannatti lähteä vaeltelemaan, ja koska pilvet näyttivät taas siltä, että oli paras kääntyä takaisin päin.

Vaeltelemisesta oli tullut minulle pakkomielle. Kukaan ei edes yrittänyt estää minua siinä, koska kaikki olivat huomanneet, että minulla on luja tahto ja jos halusin tehdä jotain, sen myös tein. Huhut alkoivat myös liikkua minun syntyperästäni. Sanottiin, että jos suvussa virtaa rangerien veri, se ei voi lakata virtaamasta ennen kuin kyseinen olento on nähnyt maailmaa tarpeeksi ja kuolee.

Salmiakista

Suuni on täynnä panttereita. Ne ovat parhaita silleen että suu on niitä ihan täynnä, sama juttu kuin laivalla myytävien pingviinisalmiakkien kanssa.

Salmiakki on suosikkini. Eräs lapsuudenmuistoni on, kuinka isoäiti ja isoisä tulivat käymään meillä pohjoisessa ja toivat tuliaisiksi minulle ja siskolleni molemmille oman ison -siis todella ison- irtokarkkipussin salmiakkia. Siis pelkkää salmiakkia!!! Se oli ostettu Karkkipussista, pussi oli oranssivinoraidallinen paperipussi missä luki Karkkipussi ja oli kaupan logo sellainen vanha käärepaperikarkki. Muistan kuinka joskus Helsingissä käydessämme kävimme tuolla Karkkipussissa; se oli pienen tytön unelma. Laatikoittain irtokarkkia, ja monta erilaista mustaa.
Saimme syödä niin paljon kuin jaksoimme, ja menimme syömään salmiakkia takapihan puutarhakeinuun. Istuimme keinun "lattialla" ja nautimme. Pussissa oli niin montaa uutta salmiakkilajia -etenkin mustat sammakat jäivät mieleen. Ja mustat Malacon kalat.
Niinhän siinä kävi että söimme niin paljon että tuli paha olo, mutta karkkia jäi silti! Ne äiti takavarikoi odottamaan karkkipäivää. En tiedä oliko hänellä taka-ajatuksena se, että olisimme syöneet niin paljon, että kiintiö olisi tullut loppuiäksi täyteen, mutta ei. Edelleen irtokarkkipussini on pääasiassa musta -jokunen "musta" lammas tosin on nykyään joukossa.

Huomaan että salmiakkimakuni on iän myötä muuttunut. Nuorempana suosin mm turkinpippureita ja muita kovia salmiakkeja. Ufot olivat vähän huijausta kun niissä oli sisällä salmiakkijauhetta, mutta suurin osa kuitenkin sitä punaista. Joskus myöhemmin tuli mukaan kokosalmiakkiufoja.

Sitten oli just nämä Malacon kalat (ja ne muuten olivat hyviä juuri niiden hedelmäkalojen kanssa, toivat salmiakkikalan aromin parhaiten esiin).

Jossain vaiheessa pidin erityisesti pehmeistä ufoista ja KingKongeista.

Nyt, lähes 30 vuotta salmiakkia syöneenä tiedän jo tasan tarkkaan miltä mikin salmiakkilaji maistuu. Kun menen karkkilaareille ennen leffaa niin mietin mikä "olo" minulla on, mitä makua tekee mieli.

Ja edelleen pussini on pääasiassa musta, mutta salmiakin sijasta siellä on nykyään paljon lakritsaa ja suklaata. Ne ovatkin valloittamattomat karkkisaarekkeet, lakumaut ja suklaa (mutta tumma!). Sehän sopii muuten Jyväskylään, täytyy ottaa suunta kohti Pandan tehtaita. Nyt otan suunnan kohti keittiön kaappia ja haen sieltä tummaa suklaata, sillä pantterit loppuivat.

Me, myself and I

Kun muutimme Jyväskylään, leikittelin ajatuksella että nyt kun kukaan ei tunne minua, voisin ottaa minkälaisen roolin tahansa. Voisin alkaa olla toisenlainen, ja ehkä, jos tarpeeksi kauan esittää jotain, niin itsekin uskoisi olevansa sellainen ja sitten olisi oikeastikin se, eikä enää esittäisi. Minkälainen sitten olisin?

Voisin alkaa oikein todelliseksi kotiäidiksi. Täällä leipoisin hiki hatussa ja puhuisin miten ihanaa on olla kotona lasten kanssa ja miehellä olisi aina viideltä ruoka lämpimänä pöydässä. Voisin jopa alkaa kutoa lapsille villasukkia ja kaulahuiveja ja saisin kiksejä Prisman tarjouksista.

Tai sitten olisin hiljainen hiirulainen, olisin ihan hiljaa puistossa ja puhuisin aina kuiskaten.

Tai sitten vastakohta: olisin tosi ronski, peräti rääväsuinen. Päästelisin kaksimielisiä vitsejä ja suolikaasuja äänekkäästi. Katsoisin miten naapurit reagoisivat.

Tai sitten olisin hihhulimpi mitä nyt olen. Vastaisin aina raamatunlauseilla ja olisin nöyrä. lempeä ja pään päälläni olisi rengas.

Totuus kuitenkin on, että en voisi ikinä olla mikään noista.
Minusta on mukavaa olla kotona lasten kanssa, mutta tarvitsen viikottain omaa aikaa ja omia juttuja.
En osaa mitään mikä vaatii kädentaitoja, mutta olen menossa kansalaisopiston nukentekokurssille!
Saan kiksejä siitä että postimerkissä ei ole leimaa ja voin käyttää sen uudestaan.
Minusta on ihana hiljentyä hämärässä huoneessa, keinutuolissa vilttiin kääriytyneenä. Joko omissa ajatuksissani tai hyvää kirjaa lukien.
Sanon aika suoraan mitä ajattelen, joskus ennen kuin ajattelen. Mutta hyvät käytöstavat pitää ihmisellä olla. Sitäpaitsi kaksimieliset vitsit ovat huonoja ja halpaa huumoria.
Haluaisin oppia ulkoa raamatunlauseita, sillä ne useasti lohduttavat ja rohkaisevat, ja haluaisin viljellä niitä eteenpäinkin. Haluaisin paidan, missä lukee että Jesus is not a religion (olen kerran nähnyt sellaisen ohikulkijalla). Tai sitten Kiroilevan siilin, joka sanoo että Tsiisös (tällaisenkin olen hänyt).

Bodyforming

Blogini on ollut väsymystauolla. Meinasin jo virallisesti lopettaa tämän (siksi nimi onkin pop up blog, jotta voin koska vain lopettaa pop up -ideologian mukaisesti), mutta kun eräs uskollinen lukijani vihjaisi että voisi taas lukea blogia, niin otin neuvosta vaarin eli isoisän ja istahdin kirjoittamaan.
Tauko tosiaan johtui siitä, että olen ollut todella väsynyt iltaisin Valtterin takia. Hän on laittanut yöt ranttaliksi ja siksipä unikoulu odottaa häntä. Päivisin kun hän on päiväunilla täytyy tehdä miljoonan asiaa ja priorisoida ainakin ruuanlaitto kärkipäähän -blogin kirjoittaminen on valitettavasti tässä priorisoinnissa siellä häntäpäässä. Yleensä olen kirjoittanut blogia illalla Valtsun nukahdettua, mutta siis viime aikoina olen mennyt itsekin nukkumaan. Tällä hetkellä hän on siis kipeä joten menee aikaisemmin nukkumaan, ja toisaalta keksin, että voin kirjoittaa vaikka hän on vielä rintarepussa enkä ole siirtänyt häntä sänkyyn (nukutan hänet siis edelleen rintareppuun, mutta unikoulussa saa opetella myös nukahtamaan sänkyyn). Huoneessa on pimeä, mutta kiitos yläasteen konekirjoitustuntien, osaan kirjoittaa pimeässä ja silmät kiinni kymmensormijärjestelmällä. Konari oli muuten yläasteen hyödyllisin aine. Itse asiassa ainoa, mistä on näin jälkikäteen ollut oikeasti ja todella paljon hyötyä!

Uskollinen lukijani toivoi kuvausta kristillisen tanssikoulun tunneista. Olen toistaiseksi ollut vain bodyformingissa, mutta kuvailen sitä.
Ensinnäkin lähdin sinne pyörällä 13 minuuttia ennen tunnin alkua. Tiedossa oli vain osoite, joten tapani mukaan rukoilin ennen lähtöä että löytäisin hyvin perille. Löysin hyvin perille ja kun olin rukoillut että tunti alkaisi myöhässä niin niinhän se myös alkoi myöhässä eli ei tarvinnut tulla nolona ekaa kertaa kesken mukaan.

Paikalla oli noin kymmenkunta naista nuorista keski-ikäisiin. Aluksi oli lyhyehkö aerbicmainen koreografiosuus, silleen helppo että minäkin pysyin mukana. Tuntui ihanalta liikkua pitkästä aikaa! Musiikki oli koko tunnin ajan tosi hyvää gospelia. Jos ei olisi sanoja kuunnellut niin ei olisi kyllä tiennyt että on henksumusaa. Se huono puoli hyvässä musassa oli, että jäin välillä oikein kuuntelemaan sanoja ja unohdin tehdä jotain liikettä :)
Suurin osa tunnista oli bodyn formausta eli lihaskuntoa. En tiennyt että käsipainot olisi voinut ottaa mukaan, otan ensi kerralla. Käytiin kaikki suuret lihasryhmät läpi ja kuulemma tässä jaksossa painotetaan reisilihaksia. Juu, tuntuu vieläkin kahden päivän päästä sekä reisissä että vatsalihaksissa. Hyvä juttu siis.
Huomaan että minun on pakko käydä ohjatulla tunnilla vaikka periaatteessa samoja liikkeitä voisi tehdä kotonakin. Sitä ei vaan saan aikaiseksi, ja tunnilla on hyvää musaa, ohjaaja joka motivoi ja toiset -ja oma näyttämisen halu itselle ja varmaan muillekin. Loput vedetään kiukulla.

Loppuminuutit venyttelyä ja ihan lopuksi rentoutus, minkä aikana maattiin matoilla ja ohjaaja ohjasi meidät ensin rennoiksi. Rauhallinen musa taustalla hän luki pätkän Raamatusta ja puhui siitä meille, ikään kuin pieni iltahartaus. Se oli ihana hetki. Itselleni jäi mieleen siitä kun hän luki kohdan Joh 3:16 "sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut että antoi ainokaisen poikansa jottei yksikään hukkuisi vaan pelastuisi", ja sanoi että on paljon helpompaa uskoa että tuokin kohta on jollekin toiselle eikä minulle, että Jumalan on helppo rakastaa jotakuta muuta, mutta ei minua. Mutta että me saamme tuossa hetkessä omistaa itsellemme tuon kohdan ja uskoa, että Jumala rakastaa juuri minua ja haluaa juuri minulle hyvää.

Siis, voiko kokonaisvaltaisempaa hyvänolon tuntia enää olla? Fyysinen virkistyminen jumpan avulla. Psyykkinen virkistyminen siitä että pääsi neljän seinän sisältä ulos, tapasi muita ihmisiä ja sai tehdä sellaista mikä tuntuu omalta jutulta. Hengellinen virkistyminen Jumalan sanan avulla.

Menen toistekin.

Hyviä ja huonoja puolia randomisti

Valtteri kuumeessa
-kurjaa kun lapsi sairastaa, se huutaa ja haluaa olla kiinni minussa koko ajan
¤ (esittää plusmerkkiä kun en saa sitä tästä miniläppäristä esiin) rintarepussa se lämmittää minua mukavasti
-tosin hän painaa 9,3kg joten selkä tulee tästä kantamisesta kipeäksi
¤oman lapsen hengitys ja lähelläolo on toisaalta terapeuttista

Pieni asunto
-vähän tilaa, aina sotkuista, ei omaa rauhaa
¤kaikki lähellä toisiaan ja läheisyys on myös mukavaa, ja sitä paitsi tietää koko ajan mitä kukakin tekee

Portaat
-rasittavaa kiivetä, vaivalloista
¤liikunta

Biojätteen keräys
-haisee ja pikkukärpäset (vaikka onkin kansi)
¤kierrätys

Mummo

Omat isovanhempani eivät enää ole elossa, enkä koskaan ehtinyt tutustua heihin kunnolla.

Turussa ollessani olen saanut tutustua erääseen yli 70 -vuotiaaseen mummoon, jonka puhelinnumero on luurissani nimellä Mummo. Hän on aivan ihastuttava persoona. Törmäsin häneen tänään Turussa, Mikaelin kesäjuhlilla. Joka kerta kun näemme, hän näyttää aina pikkuisen vanhemmalta ja kulkee pikkuisen huonommin, mutta silmät tuikkivat aina pikkuisen kirkkaammin. Kun näimme, totesin että hän on vielä täällä evankeliumia kertomassa eikä ole vielä päässyt Taivaan kotiin (siis sillä tavalla mukavasti sanoin tämän asian). Mummon silmät tuikkivat kirkkaina ja hän kertoi iloisesti että hän on saanut olla Jumalan täysihoidossa ja on täynnä uutta virtaa ja energiaa. Ihana mummo! Ihailen hänen elämäniloaan ja toivorikasta asennettaan. Kunpa minäkin olisin samanlainen Mummo sitten kun olen mummo.

Kaihomielinen Turkublogi

Tarkennus edelliseen blogitekstiini: kukaan ei siis ole kuollut. Paitsi että muutto on aina pieni kuolema.

Viime aikoina olen pukeutunut lähinnä mustaan, huomasin tänään. Luulen että minulla on meneillään eräänlainen suruaika ja alitajuisesti pukeudun siksi mustaan. Musta on kyllä lempivärini, mutta silti.
Sain muutamia päiviä sitten kortin Turusta, missä oli kuva Aurajoesta ja Tuomiokirkosta. Voi, tuli tosi ikävä sinne! (se oli muuten ensimmäinen posti tänne osoitteeseen) Sitten tänään sain tekstiviestin ystävältäni ja ex-naapurilta, joka laittoi vanhaan tapaan viestin kysyäkseen joko olemme heränneet ja tulemmeko ulos leikkimään. Ja vanhaan tapaan luin viestin paljon myöhemmin, koska heräsimme yleensä paljon myöhemmin. Mutta tällä kertaa emme päässeet ulos heidän kanssaan.

Vieläkin on vähän sellainen haahuileva olo. Tänään huomasin kaipaavani pientä kaksiotamme, vaikka niin monet kerrat siellä olin niin raivostunut tilan vähyyteen ja pienuuteen. Nyt muistan vain sen miten ihanaa se oli, kun olimme kaikki niin lähellä toisiamme koko ajan... ;)
Kaipaan sitä tuttuutta ja olemisen helppoutta. Tuttuja kulmia ja bussireittejä. Ystäviä tietysti.

Ensi viikolla tulemme Turkuun. Ihanaa ja vähän jopa jännittää miltä se tuntuu tulla ikään kuin turistina tutuille kulmille. Tunnenko itseni siellä jo ulkopuoliseksi vai onko kaikki niin tuttua ja ihanaa että purskahdan heti itkuun?
Voi Turku. Sinulle on aina paikka sydämessäni.

Tänään tällaisissa kaihoisen surumielisissä tunnelmissa. Hyvää yötä. Toivottavasti näen unta Turusta.

Hautajaisten merkitys

Ajattelin tässä päivänä muutamana että hautajaisilla on tärkeä merkitys eloonjääneiden kannalta. Suurimman shokin jälkeen arjen kun täytyy vain jatkua, ja parhaiten arkeen pääsee kiinni tekemällä jotain. On hyvä, että on jotain järjestettävää, ajateltavaa ja suunnittelemista. Varsinkin suunnittelemista eteenpäin. Samalla tulee käsiteltyä menetystä, mutta tekemisen ohella ei pysty lamaantumaan. Varsinkin kun on vielä kaksi lasta, jotka edelleen vaativat ruokaa viisi kertaa päivässä.
Sofia muistaa jo paljon asioita, ja on kertonut miten hän ikävöi kavereitaan ja Karitsaa Turussa. Hänen kanssaan keskustelemme ikävästä ja muistelemme kivoja juttuja, mutta lopetan keskustelun aina siihen, että mietimme mukavia asioita täällä Jyväskylässä.

Takaisin hautajaisiin. Muistotilaisuuteen tulee omaiselle tärkeitä ihmisiä, jotka saavat kollektiivisesti surra ja muistella mukavia yhteisiä asioita. Ja itkeä yhdessä, se on tärkeää. Itku puhdistaa ja yhdistää. Muistotilaisuudessa ikään kuin virallisesti yhdessä päästetään omaisesta irti, sanotaan hyvästit ja mennään eteenpäin.

Totta kai muistijäljet jäävät. Uskon että vielä monen vuoden jälkeenkin jokin tietty laulu, paikka, kuva tai esine voi laukaista ison ikävän. Eikai ikävä koskaan oikeastaan lopukaan, ehkä se vain muuttaa muotoa eikä ole niin hallitsevaa. Ikävässäkin voisi varmaan koittaa muuttaa se kokemus rikkaudeksi. Olen niin onnekas ja minua on siunattu sillä, että olen saanut kulkea hetken -lyhyen tai pitkän- aikaa hänen kanssaan. Muistoihin voin aina palata ja hyvistä muistoista voi voimaantua vielä pitkän ajan jälkeenkin.

Eräs muisto syksyisestä Turusta: poljen sateessa töihin Aurajoen rantaa pitkin. Lamput valaisevat kauniita värikkäitä lehtiä ja ilmassa tuoksuu syksyinen sateen kirpakkuus ja raikkaus. Kotimaiset omenat ovat kypsiä, niitä on eväänä.

Kiitollisuuspäiväkirja

"The more grateful you are, the happier you will be" (Joyce Meyer)
Tämä oli tänään ystäväni fb-statuspäivityksessä.

Kiitollisuuden ja onnellisuuden suhteesta on puhunut myös onnellisuusprofessori Markku Ojanen, ketä haastattelin yhdessä talk showssa. Hänen(kin) tutkimusten ja havaintojen perusteella kiitollisuus lisää onnellisuutta. Yksi hänen vinkeistään tulla onnellisemmaksi on tulla kiitollisemmaksi, esim kiitollisuuspäiväkirjan muodossa. Joka päivä tai viikko voi kirjoittaa ylös asioista, joista on kiitollinen. Päätin silloin itse alkaa pitää ko päiväkirjaa, mutta se tyrehtyi alle viikossa. Ei sillä, ettenkö olisi ollut kiitollinen, mutta ei vain muistanut/jaksanut/ehtinyt kirjoittaa. Ehkä joka päivä on liikaa. Jos muistaisi vaikka tosiaan kerran viikossa. Tai edes kerran kuukaudessa. Jo pitkään minulla on ollut sellainen tapa, että kirjoitan uuden vuoden ensimmäisenä päivänä itselleni kirjeen, jonka saan avata tasan vuoden päästä. Se ei ole ihan sama juttu, mutta tuli nyt mieleen kuitenkin.

Tämän päivän kiitollisuuspäiväkirja.
Olen tänään ollut kiitollinen...
...aamulla siitä että sain jäädä nukkumaan vähän pidemmäksi aikaa, kun mies oli lasten kanssa.
...oli vielä yksi suklaakeksi jäljellä jonka söin aamupalan jälkkäriksi..
...löytyi kiva peili.
...ystäväni tuli meidän puistoon lasten kanssa ja oli aikaa laittaa kotia kuntoon.
...jaksoin pysyä lujana päätöksessäni vaikka uhmakohtausta kesti tunnin verran.
...turkulainen ystäväni piipahti yllättäen tänään vaikka piti tulla vasta huomenna.
...meidän kodissamme on hieno sauna ja hyvät löylyt!

Mistä sinä voisit olla tänään kiitollinen? (Olisi kiva kuulla näitä kommentteja. Kommentoi jos pystyt!)

I'm turkulainen in Jyväskylä

Pitkästä aikaa blogin äärellä. Alkuperäinen tarkoitus oli kirjoittaa blogia lähes päivittäin, ja nimenomaan avautua muuttoon liittyvistä asioista. Aluksi kirjoitinkin usein, mutta illalla halusin ajatella jotain muuta kuin muuttoa, joten tuli sitten kirjoitettua muusta. Nyt täällä Jyväskylän päässä tilanne on se, että päivisin olen lasten kanssa, jolloin ei tule sellaista hetkeä, että voisin rauhassa istua alas kirjoittamaan jotain. Jos joku väli tulee, niin yritän laittaa jotain tavaroita paikoilleen. Illalla sitten olen niin väsynyt, että en jaksa kuin korkeitaan käydän kääntymässä naamakirjassa. Mutta nyt olen tässä ja aion kertoa jotain tähäastisesta Jyväskylän asuttamisesta. Moni on kysellyt mitä kuuluu ja miten menee ja millaista täällä on, joten tässä koottuna tietopaketti. LUPAAN yrittää jossain välissä laittaa kuviakin, mutta tällä hetkellä se tuntuu niin isolta tietotekniseltä urakalta, että en kykene siihen.

TALO
on rivitalo Kortepohjassa, turkulaisen (!) arkkitehdin suunnittelema rivitalokompleksi. Niistä tulee mieleen laatikkomaisuuden takia yo-kylä ja kolmikerroksisuuden puutalon takia Portsa. Ehkä siis alitajuisesti haimme jotain turkulaista, vaikka etsimme pääasiassa yksitasoista rivaria.
Meidän rivari on punainen ja meidän asuntomme on keskellä. Seinänaapurit ovat alkuperäisiä, asuneet siellä siis vuodesta -68. Toiseen olemme jo tutustuneet, hän on tosi mukava vanha herrasmies, joka sanoi mm. että vaikka olisimme maksaneet asunnosta ties mitä maltaita, niin se on sen arvoinen! Ja että tämä on paras yhtiö, ei riitoja ja mukavaa porukkaa "täällä on se hyvä, että ikkunat ovat kaksinertaisia ja ihmiset yksinkertaisia". IHANA!!!
Takaisin taloon. Ulko-ovesta tullaan hyvin pieneen eteiseen. Se on ongelma, miten saan kaikki pipot ja hanskat ja kuraiset ulkovaatteet ja kengät ja laukut jne mahtumaan sinne.
Ekassa kerroksessa on keittiö ja olohuone. Molemmat tilavia, ja keittiön ikkunasta näkee leikkipuistoon, missä Sofia asuu päivisin. Olohuoneesta pääsee pienelle takapihalle, minne edellinen asukas jätti puiset puutarhakalusteet. Olohuoneen lattia parkettia. Hankimme sinne 8 hengen ruokailuryhmän, joten voimme taas ruokkia nälkäisiä vieraita (vrt edellisessä asunnossa meillä oli loppupeleissä vain pieni pöytä, kaksi tuolia, kerrostuoli ja syöttötuoli keittiössä).
Yläkerrassa on kolme makuuhuonetta ja tuuletusparveke. Sofian huone on vaaleanpunainen, meidän makuuhuoneesta tulee violetin eri sävyinen (joo, outo termi) ja Valtterin huone vaalea ja sininen. Niin ja siellä on vessa ja suihku.
Kellarissa on kylppäri ja sauna, ja tässähän on siis tehty putkiremppa joten nämä kosteat tilat ovat uusia ja hienoja. Saunassa on ainavalmis-kiuas. Takkahuone löytyy ja yksi isompi huone, josta tulee työhuonevierashuone.
Asunto on tosi hyvässä kunnossa, ainoa mitä teemme on muuttaa joitain seiniä enemmän meidän näköisiksemme.

YMPÄRISTÖ
Etupihaa ei varsinaisesti ole, siitä kulkee kävely/pyörätie edestä ja sitten on kaupungin ylläpitämä, iso ja hieno leikkipuisto. Keittiön ikkunan edessä kasvaa iso pihlaja, joka on minulle tärkeä puu.
Takapiha on juuri sopivan kokoinen eikä siellä ole onneksi paljoa istutuksia. Joitain kasveja siellä kasvaa, yhden olen tunnistanut ruusupensaaksi. Muista ei hajua.

Lähellä on kirjasto, Sale ja seurakuntakoti, missä Sofia aloittaa päiväkerhon ja Valtteri muskarin. Vähän kauempana on S- ja K- market sekä posti, ja tosi hyvä kirppis. (Ai niin, Salen vieressä on yksi pienempi kirppis). Tämä isompi kirppis vaikuttaa todella hedelmälliseltä.
Ja kävelymatkan päässä aikuiselle on keskusta ja sen palvelut. Kävelin tänään Valtsun kanssa keskustasta meille ja siinä meni vähän yli puoli tuntia, kun menin joitan oikopolkuja, mutta ilman kartaa saattoivat kyllä pidentää matkaa.
Laajavuoren hiihto- ja laskettelukeskus on myös alle kilometrin päässä. Nyt ei ole enää tekosyytä olla hiihtämättä! Ja josko elvyttäisi taas vanhan lasketteluharrastuksenkin elämään?

Vihreää ja vehreää on. Paljon pihlajoita/pihlajia/pihlajapuita. En osaa enää suomea...

IHMISET
ovat todella mukavia ja ystävällisiä. Alkuun oli oikeasti vaikea tottua siihen, että ihmiset katsovat silmiin ja puhuvat. Siis oikeasti puhuvat. Kaupan kassat, taksikuskit, jopa naapurit! Yksin naapuri sanoi että hän toimii mielellään lapsenvahtina. Ja eräs toinen sanoi että heiltä saa lainaksi portit portaisiin, että he ovat ne teettäneet ja ovat juuri sopivat näihin portaisiin. Ja oli myymässä juoksurattaita meille. Niin, täällä juostaan paljon. Kun touhuan keittiössä niin siitä menee harva se hetki lenkkeilijöitä ohitse.

FIILIS
Kaksi ekaa päivää olivat rankkoja. Manna-ystäväni sanoi tänään puhelmisessa, että kun on ulkomailla (tai paikassa, mikä on uusi ja outo) niin minuus vähän niin kuin häviää. Tutussa paikassa sitä kiinnittyy niihin tuttuihin juttuihin, ja minuus rakentuu osittain niiden avulla. Täällä en aluksi tiennyt yhtään missä olen ja vasta tosiaan kahden päivän päästä jaksoin tutkia kartasta sijaintia. En tiedä vielä mitään oikoreittiä, en parasta kauppaa, en mitään. En pysty kiinnittymään mihinkään ja haikeana muistelen niitä vanhoja tuttuja juttuja. Ja ystävät, vaikka heitä ei olisikaan nähnyt määrällisesti usein, niin lähellä on kuitenkin olemassa se mahdollisuus, että heitä VOI nähdä. Tai ihan ex tempore sopia jotain menoa ja tekemistä ja tapaamista. Mikä tulee täällä olemaan se "mun juttuni"? Mikä on mun lempikahvilani? Mistä saa soijalattea? Missä on parasta suklaakakkua? Missä edullisinta lounasta? Mitkä bussinumerot menevät minne? Kuka torilla myy parhaimpia tomaatteja? Onko täällä toria ylipäätään?? Kauppahallia ei ainakaan ole...
Ja kaikkien asioiden selvittämisessä täytyy olla energinen ja oma-aloitteinen. Ihmisiin tutustuminen vie myös energiaa. Luulin olevani ekstrovertti, mutta löydän itsestäni introvertin piirteitä täällä.
Vaikka kyllähän tällainen muutto kuluttaa sekä fyysisesti että henkisesti. Sielu tulee perässä. Hengellisesti olen kyllä ollut iloinen ja kiitollinen,sillä uudessa paikassa täytyy turvautua enemmän Jumalaan kuin yleensä. Ja ilokseni olen huomannut että homma toimii! Yhtenä esimerkkinä se, kun toivoin että Sofia saisi hoitopaikasta torstai ja perjantaipäivät hoitopäivikseen (on siis osa-aikaisena tänä vuonna). Rukoilin että se onnistuisi ja olin juuri soittamassa johtajalle, kun hän soittikin minulle samasta asiasta. Kysyi, onnistuisiko jos hoitopäivät olisivat juuri to ja pe. Aika hauskaa!
Lisäksi kauan aikaa sitten rukoilin että kadonnut kihlasormukseni löytyisi. Olin itse asiassa jo menettänyt uskoni sen suhteen, mutta nyt se oli sittenkin löytynyt mieheni veljen omakotitalon pihahiekasta. Kummityttöni oli sen löytänyt ihan sattumalta.

Onneksi täällä on jo muutama ystävä olemassa valmiiksi. Yksi heistä on paras ystäväni lapsuuden ajalta Turtolasta, hänellä on samanikäinen tyttö kuin Sofia. Ympäri käydään, yhteen tullaan. Saa nähä alethaanko met hänen kanssaan puhua meän kieltä. Minusta tulee kohta kielinero kun osaan turkua, jyväskylää ja meän kieltä!

Juttua riittäisi vielä, mutta nyt alkaa väsyttää niin paljon että pakko mennä nukkumaan. Eilinen ilta venähti saksalaisten kanssa saunoessa ja iltaa istuessa saksalaista rieslingiä maistellen. Ei vanha enää jaksa sillai valvoa...

Mutta luulen (toivon) että pahin on nyt ohi, ne kaksi ekaa päivää. Tänään on tuntunut ihan mukavalta ja ollaan saatu apua paikallisista uusilta ystäviltä tässä muuttoruljanssissa.

Harmi, kun tänne ei voi kommentoida jos ei ole tiliä jossian googlen jutuissa. Mutta aina voi laittaa kommenttia vaikka naamakirjaan tai sähköpostiin tai tekstiviestillä!

PS: Arvonnan voitti blogini ahkera lukija, siskoni Rauha! Hänelle lähtee salmiakkia Saksaan. Toiseksi tuli toinen ahkera lukija, äitini. Hänelle suklaata. Onnea voittajille!!!

ARVONTA!!

Jokaisessa perheessä asuu onnenmyyrä. Hän on henkilö, joka voittaa aina arpajaisissa. Isä ostaa kolme arpaa seurakunnan myyjäisistä; yhden jokaiselle tytölleen. Hyvällä tuurilla kaksi kolmesta voittaa, toinen Säästöpankin mainoskynän ja toinen herkkukorin. Toinen heistä on onnenmyyrä. Jos vain yksi arpa voittaa, se on aina sen onnenmyyrän. (Minä en ollut se onnenmyyrä).

Tässä täten julistan arvonnan!! Osallistut arvontaan lähettämällä minulle tekstiviestin, laittamalla sähköpostia tai viestiä facebookiin. Kirjoita viestiin "Osallistun arvontaan. Jos voitan päävoiton, lupaan... (ja tähän omavalintainen teksti). Nimi ja puhelinnumero/spostiosoite."

Päävoitto on salaisuus. Vain onnenmyyrä saa tietää sen!

Okei, kerron sen kaikille ja julistan voittajan julkisesti tässä blogissa. Osallistu viimeistään sunnuntai-iltaan mennessä.

Omistettu opettajille

Seuraava teksti on Suomen kuvalehti.fi -sivulta kopioitu, ja alunperin löysin tämän naamakirjasta ystäväni Heidin linkittämänä. Luokanopettajana ja aineenopettajana allekirjoitan! Kun on lukenut tämän voi katsoa juutuubesta seuraavan linkin:
http://www.youtube.com/watch?v=OukizIivVqA 
2.8.2011 klo 20:26

luokanopettaja < aineenopettaja

minulla oli ilo
opettaa peruskoulun alakoululaisille
englantia vuoden ajan
ennen siirtymistäni takaisin lukioon
oli erittäin tervehdyttävää nähdä
oppilaan kielipolku alusta loppuun
jotenkin vain sitä oli vähän
katsellut nenänvarttaan pitkin
alakoulujen menoa ja meinikiä
eikä niiden virkojakaan
ole tullut haettua kovin innokkaasti
olin väärässä
luokanopettajat venyvät
mitä kummallisimpiin voimisteluliikkeisiin
se alkaa istumisella flyygelin taakse
virsi 404
koulun juhlasalin aamuhartaus
ja koulukuoron johtaminen
päivä jatkuu hiihtolenkin vetämisellä
viereisen järven ympäri
kunhan kaikille 25:lle
on ensin saatu varusteet
ja huonoimmin puetuille
lainataan kunnon vaatetus piposta alkaen
koulupäivä jatkuu viiden eri tietoteknisen
ongelman ratkaisemisella
kun printteristä on värikasetti ehtynyt
eikä suostu tulostamaan
ja oikea ajuri täytyy etsiä netistä
uutta sijaista pitää ohjeistaa
miten kirjaudutaan wilmaan
miten poissaolot merkitään
ja mistä hän saa tunnukset kunnan intraan
ja sähköpostiin
luokan tykki ei heijasta tietokoneen kuvaa seinälle
joku on vienyt kaukosäätimen
eivätkä äänet pelaa
keittäjä napisee
jos luokanopettaja hakee kahvimaitoa
siistijä ei ole ehtinyt lakaista
puukäsityöluokan sorvin lastuja
mutta sillä ei ole väliä
koska matiaksen peukalo
on jo jäänyt höyläpenkin väliin
terveydenhoitaja ei vastaa
koska hän on talossa
vain joka toinen päivä
ruokailussa jonas vääntää haarukoita solmuun
ja oman litkupastan syömiseen
jää aikaa 6 min 21 s
seuraavalla tunnilla pitää opettaa
valistuksen ajan filosofit
välituntivalvontaan pitää pukea
keltainen Kiva-liivi
mutta siitä ei ole hyötyä
kun joku on jo saanut keinusta päähänsä
päivän päättää matikantunti
kustantajan sähköinen oppimateriaali
ei toimi enää
koska sopimusta ei uusittu säästösyistä
opettajalle ei ole kukaan muistanut kertoa
eveliinan isältä on soittopyyntö
eve on anoreksian takia sairaalakoulussa
rehtori tahtoisi sopia kehityskeskusteluajan
vielä mieluiten ennen seuraavan päivän lauantaiVESOa
joka käsittelee palkanmaksun upeita koukeroita
lopuksi luokanopettaja huomaa
että tänään olisi ollut hänen vuoronsa
täyttää opehuoneen astianpesukone
mutta koulusihteeri on jo tehnyt sen
kirein ilmein
kirjatilaukset ovat vielä tekemättä
muistuttaa hän
pari kirjaa uupui
kun luokalle tulikin kaksi uutta oppilasta
molemmilla diagnoosi
ja kirjastosta tuli jo toinen eräpäivämuistutus
voisitko pitää oman tunnin ohella
aamukahdeksalta
kemian tunnin ja uskontoa
koska pirjo on sairaana
huutaa rehtori ovesta parkkipaikalle
tietenkin hän voi
vaikka aamulla on vähän
omakin kurkku kipeä
tässä on luokanopettajan hommista
vain kalpea aavistus
ja minua harmittaa
että heillä on pienempi palkka kuin minulla
he nostavat sen esiin silloin tällöin
kyllä
se on minunkin mielestäni epäreilua
minä osaan sanoa
mihin tulee artikkeli ja mihin ei
mutta en mitenkään kykene kaikkeen samaan
mihin luokanopettajat
enkä kadehdi heidän hommaansa yhtään
tekemistä on ihan liikaa
eivätkä lisääntyneet lomakkeet helpota toimenkuvaa
joten en ymmärrä eroa palkassamme
ymmärtääkö joku muu?

Äidin paras hetki

Kello on puoli kymmenen ja lapset nukkuvat eikä vielä nukuta itseä = äidin paras hetki päivässä.
Samalla myös ongelma -miten käytän tämän huumaavaan oman hetkeni parhaalla mahdollisella tavalla, niin, että saan siitä kaiken irti?!?
Ensin käyn naamakirjassa kirjoittamassa yhden tilapäivityksen. Sitten tarkastan sähköpostit, joita ei nykyään enää tule kuin uskolliselta West Elmiltä, joka yrittää myydä minulle joka päivä jotain eri tuotetta. Kertaakaan en ole lukenut mailia, suoraan roskakoriin vain.
Sitten: kirja vai sähköpostia ystävälle vai telkkaria vai dvdtä vai terveellistä iltapalaa vai herkuttelua vai jutustelua vai bloggaamista vai kaikkia näitä jossain suhteessa. Tänään satun olemaan vanhempieni luona joten päädyn iltapalapöytään heidän ja siskoni kanssa, syön semiterveellistä iltapalaa ja jälkkäriksi suklaata ja kirjoitan samalla blogia. Innostuin uudestaan tästä kun siskoni kertoi lukevansa säännöllisesti tätä :)

Olemme nyt siis muuttaneet. Tuntuu oudolta ajatus, että täältä vanhempien luota en enää menekään Turkuun kotiin, vaan koti on nyt Jyväskylässä. Tämä herättää kysymyksen: milloin asunto on koti? Onko se koti, kun sinne omistaa avaimen ja osakekirjan? Vai muuttuuko se kodiksi sitten kun se on maalattu ja tavarat oikeissa paikoissa ja muuttolaatikkot hävitetty? Vai sitten kun siinä on asunut jo vähän aikaa ja tietää oikotien kauppaan ja kirjastoon? Joku on sanonut että koti on siellä missä ihmiset ovat.

Muutossa oli kaksi haikeinta hetkeä. Ensin oli hetki, kun olin yksin tyhjässä asunnossa, keittiössä, ja katsoin ikkunasta ulos. Maisema oli niin tuttu: monen monta kertaa olen istunut keittiön tuolilla ja katsellut ikkunasta ulos. Muistelin erilaisia tunnetiloja ja vuodenaikoja, kun olen istunut siinä. Tuntui kuin olisin katsellut ajassa taaksepäin ja elin monta hetkeä samassa hetkessä.
Toinen oli se lopullinen hetki, kun suljin ulko-oven viimeisen kerran. Työnsin sen kiinni niin että kuulin loksahduksen. Tiesin että tein sen viimeisen kerran, ja se tuntui surulliselta. Luulen, että kaikesta hyvästä ja tutusta luopuminen tuntuu aina surulliselta. Tämä vain tuntui vielä niin symboliselta, ikään kuin olisin sulkenut samalla Turun-ajan oven taakseni. The case is closed. Mutta show must go on ja tulemme tietysti vielä käymään Turussa. Totta kai se on sitten erilaista, mutta kuitenkin. Miltäköhän mahtaisi tuntua muuttaa ulkomaille?

Äidin paras hetki taitaa olla lopuillaan. Kaksi isoa suklaapalaakin on jo mennyt. Tässä menisi helposti koko suklaalevy "koska olen sen ansainnut". Valtteri on ollut tänään itkuisa ja kärttyinen, hänellä on nuhaa ja kenties korvatulehduskin. Jos meno jatkuu samanlaisena täytyy käydä lääkärissä, mutta toivotaan että nyt tapahtuisi käänne parempaan.

Äiti ottaa nyt vielä kauramaitolasillisen ja kiipeää sitten yöpuulle. Se on hyvää yötä.

Kirppishuumaa

Olisi kiva kirjoittaa pitkä teksti tämänpäiväisestä uudesta kokemuksestani kirppismyynnistä. Olen kuitenkin niin väsynyt, että en jaksa kuin laittaa muutaman rivin.
Pia-ystävälleni kiitokset siitä että hän sai idean lähteä ylipäätään kirppikselle myymään tavaroita, mitä itse emme enää tarvitse. Hän polki meille aamukuudeksi, josta ajoimme KodinYkkösen parkkipaikalle. Meidän farkku oli täynnä tavaraa, ja niin pian kuin tavaratilan luukku aukesi, oli paikalla ostajia kaivelemassa kasseja.
Tämä oli positiivinen kokemus, jopa sellainen mihin voisi jäädä koukkuun. Myyjänä oli mukvaa kohdata ihmisiä ja parhaat hetket olivat ne, kun ostaja löysi jotain sellaista, mitä oli etsinyt pitkään ja sai sen nyt halvalla. Iloitsin yhdessä tämän ihmisen kanssa.
Tarkoitukseni oli päästä tavarasta eroon ja siksi hintani olivat todella halvat, lähes kaikki alle euron. Näin jälkikäteen iskee jälkiahneus ja jäin miettimään, olisiko tavarat menneet yhtä hyvin kaupasi jos ne olisivat olleet vähän kalliimpia... Mutta siis parasta oli se että ei tarvinnut tuoda tavaraa yhtä paljon takaisin. Ja ilman muuta oli mukavaa kun ei tarvinnut olla yksin! Ensi kerralla muistan ottaa mukaan:
- retkituolin (se pitää hankkia ensin)
- "kassan" ja lasken pohjakassan valmiiksi
- termospullon ja kuumaa juotavaa
- lämmintä päälle aamuksi
- muovipusseja
- henkareita paljon


Oli myös mielenkiintoista kierellä siellä ja katsella mitä muut myyvät. Kaikkea ihmiset myyvätkin! Itsekin tein kaksi hyvää löytöä ja niistä jäi kiva mieli kun sain halvalla ne mitä oikeasti tarvitsin.

Muuttamisen tuskaa ja Draculan hienoutta

Varsinainen muuttopakkaaminen alkoi tiistaina ja nyt on siis perjantai. Neljä päivää pakkaamista takana ja nyt saisi jo riittää! Ensimmäinen päivä oli vielä oikein mukava päivä. Lapsille oli hoitajat ja pakkaamiseen tuli kokopäiväisesti avuksi ystävä ja äitikin kävi pakkaamassa yhden kaapin. Ystäväni on ollut töissä pakkaajana joten hän sai tavarat hyvin ja siististi laatikoihin ja samalla oli juttuseuraa joten kaikki sujui oikein sutjakasti. Päivä oli pulkassa ennen kuin huomasikaan.
Keskiviikkona pakkasin myös koko päivän ja olin aivan naatti illalla.
Torstaina oli luova tauko pakkaamisessa (minun osaltani) sillä olin lasten kanssa aamupäivällä sisustusarkkitehti-ystäväni luona, jonka kanssa suunnittelimme tulevan kodin sisustusta. Se oli innostavaa ja oli upeaa tehdä tuollaista ammattilaisen kanssa. Oli ala mikä tahansa, on ammattilaisen työtä aina ilo katsella.
Iltapäivä vierähti mukavasti naapurin mökillä. He olivat kutsuneet koko meidän pihapiirimme lapsiperheet heidän mökilleen grillaammaan ja uimaan. Tällaiset ex tempore -kutsut ovat parhaita, ja tällä kertaa vielä sattui niin, että kaikki pääsivät paikalle. Nostimme maljan hyville naapureille ja totesimme, että pysymme aina henkisinä naapureina.
Päivä huipentui iltaan, jolloin pääsin nauttimaan kulttuuripääkaupungin annista eli Cirque Draculasta. Ihan mieletön!!! Kyllä kannatti mennä ja suosittelen!!! Teltta jo sinällään oli elämys: kunnon vanhanajan varietee-teltta punaisine kankaineen loi hienon tunnelman. Esitys oli vaikuttavan intiimi, sillä lava oli lähellä katsojia ja esiintyjät kulkivat myös teltan käytävillä. Dracula-tarina eteni teatterisirkusmaisesti, ja musiikki oli koko ajan mukana. Itse Dracula oli ehdottomasti esityksen päätähti ja kantava voima. Varsinkin ensimmäisellä puoliajalla hän oli ilmiömäinen ja todella vaikuttava musta mies mustissa nahkahousuissaan, ärisi ja karjui ja loi kihelmöivän tunnelman katsojille. Draculan ja Minan tankotanssiesitys oli hieno, samoin toiset kauniit tanssikohtaukset.
Ainoa mistä itse en niin paljon pitänyt oli klovni-numerot, jotka tuntuivat liian usein liian helpolta huumorilta, mikä ei kolahda meikäläiseen. Muuten koko show oli niin hieno, että harmitti että näissä kohdissa mentiin vähän siitä missä aita on matalin.
Lopussa kun taputettiin eräs esiintyjistä tuli lavalle vauvansa kanssa, jolla oli kuulosuojaimet päässä. Se oli hellyyttävää!
Hauskaa myös oli, että juuri tuossa esityksessä oli sattumalta aika paljon ystäviäni. Tuli ihan sellainen olo että tunnen paljon turkulaisia :)

Tänään perjantaina on jatkettu pakkaamista, mutta vähän on puhti jo poissa. Alku meni niin rivakasti ja näissä viimeisissä kaapeissa on paljon pikkutavaraa kuten koruja ja kaikenlaista sekalaista, joita on vaikeampi pakata.
Jos omistaisi vain neljä haarukkaa ja vähän lautasia ja muutaman kirjan ja lelun, niin elämä olisi helppoa. Pitäisikö kärrätä kuitenkin kaikki nämä muuttolaatikot kirppikselle ja ostaa asuntoauto?

Äsken Valtteria nukuttaessani ajattelin sitä hetkeä kun suljen oven viimeisen kerran. Tuli ihan kyyneleet silmiin.

Myönnän, olen kranttu ruuan suhteen

Seuraavaksi siis listaa ruuista, joista en pidä. Ruuista/ruoista? Muistelen jostain kuulleeni että nykyään sanan voi kirjoitaa kahdella uulla.

- katkaravut
-simpukka, mustekala, rapu, hummeri
- etana
-makkarat
- kardemumma
-oikeastaan kaikki joulumausteet
- rusinat pullassa tai leivässä
- sitrusmaku kaikessa muussa paitsi tuoreessa sitruunassa/appelsiinissa. Esim jäätelö, suklaa, juustokakku...
- karvasmanteli
- kumina
- voi/margariini leivän päällä
- raaka kala (graavi)
- silakka
- maksa ja muut epäilyttävät sisäelimet
- inkivääri
- säilykekurpitsa
- säilykekirsikka
- kuivakakku missä on hedelmänpaloja
- berliininmunkki, viinerit
- kermakakku
- liköörit, oluet, viinat, esanssisiiderit
- Jaffakeksit
- aakkoskeksit
-piparkakku
-glögi
- joulutortut

Kuten huomaa, en ole ruuan suhteen kovinkaan jouluihminen. Nyttemmin olen oppinut jo juomaan vähän glögiä ja yksi pipari (Sofian tekemä) menee kerran vuodessa.
Onneksi erilaisia ruokia ja makuja on paljon, ja rakastankin maistella ja hyvä ruoka on parempi mielin. Erityisesti pidän:

- kaikista rahkajutuista
- raikas hedelmäsalaatti
- vuohenjuusto
- tumma suklaa
- cafe latte soijamaitoon
- pinjansiemenet salaatissa
- riisipuuro
- hollantilaiset siirappikeksit
- bataatti
- loimulohi
- hyvin maustettu sisäfilepihvi
- kaurapuuro
- äidin tekemät tuoreet sämpylät
- itse tehty kylmä omenamehu
- puolikuiva samppanja

Ääniä joista en pidä ja joista pidän

En pidä
- joku syö purkkaa
- joku ylipäätään syö, siis se syömisääni
- sanomalehtien kahisuttaminen
- liidun kirskuminen

Pidän
- sateen ropina
- tulitikun sytyttämisen ääni
- takkatulen ääni
- laineiden liplatus
- ison moottorin kumea jyrinä

Puhelimen ostamisen vaikeudesta

Ostin uuden puhelimen puolen vuoden miettimisen jälkeen. Edellinen ostos oli kahden vuoden kytkykauppa -tiedän, tein sen kaikkia kieltoja uhmaten- ja kun se 2 vuotta tuli täyteen oli myös mitta tullut täyteen siitä puhelimesta. Se kesti juuri ja juuri 2 vuotta, tosin viimeisen vuoden aikana arvasin puolet keskustelukumppanin puheesta. Loppuaikoina huonon kuuluvuuden syynä saattoi olla myös kuola, sillä Valtteri osoittaa jo nyt suurta insinöörikiinnostusta kaikkeen mikä liittyy koneisiin ja näppäimiin.
Kävin luurikaupoissa muutamia kertoja. Joka kerta toistui sama kaava:
1. Katselen puhelimia yrittäen ymmärtää niistä jotain.
2. Myyjä: "Voinko auttaa?"
Laura: "Joo. Pitäis ostaa uusi puhelin."
M: "Millaista olet ajatellut?"
L: "En oikein tiedä."
Myyjä alkaa esitellä erilaisia malleja ja puhuu kieltä jota en ymmärrä. Jonkun ajan päästä:
Laura: "Joo, kiitos. Mun täytyy varmaa vielä vähän miettiä. Kiitos ja hyvää päivänjatkoa."
Ihan oikeasti haluaisin sellaisen vanhanaikaisen puhelimen, joka on seinässä kiinni ja jonka luurista on hyvä pitää kiinni ja jonka numeroita voi veivata. Kännyköissä häiritsee se, että se pitää muistaa pitää koko ajan mukana ja tallessa, sitä pitää osata käyttää, se alkaa ahdistaa korvalla kun kuumenee (ainakin vanha puhelimeni teki sitä), eikä sitäkään vielä tiedetä mitä se aiheuttaa aivoille kun se on koko ajan siinä lähellä.

Se vanhanajan puhelin oli mukava. Koko perheellä oli yksi yhteinen puhelin, nyt kaikilla on omat ja omat numerot. Se yksi yhteinen numero yhdisti, kännykät erottavat. Vanhalla puhelimella piti puhua yhdessä paikassa eikä voinut eristäytyä. Kun puhelin soi, se oli aina pieni jännitys vähän niinkuin lahjaa avaessa että kuka siellä soittaa ja kenelle. Ja aina ei saanut kaveria kiinni. Sitten piti soittaa uudestaan tai sopia koska molemmat ovat tavattavissa. Siinä oppi samalla pitkäjänteisyyttä, kärsivällisyyttä, suunnitelmallisuutta, asioista huolehtimista. Ajattelen nyt siis myös omia lapsiani ja sitä minkälaisesasa yhteiskunnassa he elävät.

Joo, on kännykässä hyvätkin puolensa. Jos jää väärällä pysäkillä pois voi soittaa miehelle että tulee hakemaan oikeasta paikasta.

Mutta sitten siis ostin sen puhelimen. Siihen tarvittiin henkinen tuki eli mieheni. Menimme yhdessä Jyväskylän Giganttiin, jossa kävin myyjän kanssa keskustelun kohtanan 2 asti. Kun hän kysyi millaista olen ajatellut, vastasin tällä kertaa että sellaista, millä voi kirjottaa tekstiviestejä ja feisbuukkiinkin vois joskus mennä. Mutta ei mitään turhia hienouksia joita en kuitenkaan käytä. Hän näytti minulle sitten kaksi vaihtoehtoa Nokialta, halvemman ja kalliimman. Erona se, että kalliimmassa oli vähän isompi näyttö. Katselin niitä ja kun otin kolmannen -vielä kalliimman- käteeni, niin myyjä sanoi että siinä on GPS jota et varmaan tarvii. Ensin se kommentti vähän ärsytti (mistä hän se muka tietäisi) mutta hän oli siinä aivan oikeassa ja palasin niihen kahteen halvempaan. Yritin saada mieheni tekemään päätöksen, mutta hän sanoi että minun täytyy nyt itse päättää se koska se tulee minulle. Yritin kokeilla kummalla on helpompi kirjoittaa viestejä. Ehkä sillä vähän kallimmalla. Siinä oli myös liukuva etukansi (sillä on varmaan joku hienompi nimikin) ja koska ajattelin että nyt ostan uuden puhelimen, päätin ottaa sen (koska se halvempi näytti aivan samalta kuin se oma vanha). Uuden puhelimeni olisi saanut myös pinkkinä, mutta otin sen kuitenkin mustana. Ei liian huomiota herättävää ja rajansa pinkkiydelläkin, sanon minä jolla on nyt pinkki paita ja pinkki lippis päässä.

Nyt on meneillään puhelimeen tutustuminen. Onnistuin jo lähettämään yhden "Hei rakas" viestin tuntemattomaan numeroon, kun kokeilin flash-viestin lähettämistä mieheni numeroon. Kaikki numerot täytyy laittaa uudestaan, lähes. Ehkä nekin saisi jotenkin siirrettyä hienosti, mutta en tiedä jaksanko lukea manuaalia niin pitkälle. En tiedä, olisiko sittenkin pitänyt ostaa se halvempi joka oli samanlainen kuin vanha. Laitoin nimittäin äsken sim-kortin vanhaan puhelimeeni jotta saisin sieltä numerot ja tärkeimmät viestit muistiin ja ah sitä helppoutta kun tiesi miten kaikki hoituu, ja näppäimetkin toimivat niin helposti ja sulavasti.

Pop Up

Pitkällisen pohdinnan jälkeen aloitan bloggaamisen. Saa nähdä miten käy. Ensimmäinen ongelma oli osuvan otsikon keksiminen, kun tuntui, että kaikki oli jo keksitty. Jopa Ihan kahvilla! FB:ssa sain oivallisia ehdotuksia, kiitos niistä kaikista.
Alitajuntani teki kuitenkin töitään, sillä eräänä päivänä mieleeni tuli ajatus Pop up:sta. Trendikkäimmät ravintolathan ovat tällä hetkellä Pop Up -ravintoloita, jotka nimensä mukaisesti poksahtavat esille johonkin paikkaan tietyksi ajaksi. Esim. Turussa on nyt heinäkuun ajan auki Hans Välimäen perustama Pop Up -ravintola. (Jonka kävin testaamassa Valtterin kanssa. Hyvää palvelua, hyvää ruokaa, pienehköt annokset).

Pop Up Blog by Laura. Nimenä ei repäisevä tai hauska, mutta kertoo olennaisen eli sen, että tämäkin blogi on olemassa vain tietyn ajan. Se sopii minulle, projekti-ihmiselle, paremmin kuin hyvin. Nyt minun ei tarvitse ahdistua siitä että en enää jossain vaiheessa jaksa kirjoittaa, vaan voin panostaa tähän blogiin tietyn ajan täysillä. Sanotaan nyt vaikka että kuukauden verran. Jos sen jälkeen tuntuu vielä siltä että kirjoituttaa ("blogituttaa") niin katsotaan tilanne sitten uudestaan.
Luulen, että tulen purkamaan tänne paljon muuttoon liittyviä tunteita ja tunnelmia. Kirjoittaminen onkin aikoinaan ollut minun purkautumistapani. Viime vuosina vain ei ole enää ollut aikaa pitää päiväkirjaa, mutta vanhoja päiväkirjoja on olemassa ainakin 10, varmaan enemmänkin. Vanhin on ensimmäinen päiväkirjani, minkä sain synttärilahjaksi täyttäessäni muistaakseni 5 vuotta. Täytyy tarkistaa kotona. (Nyt olemme Jyväskylässä).

Popupblogbylaura.blogsopot.com on tietysti aika pitkä osoite ja näyttää hassulta. Popupblogbylaura. Ensi katsomiselta se näyttää suorastaan järjettömältä, mutta sitten siihen tulee järki kun katsoo toisen kerran. Oikeastaan aika hauska juuri siitä syystä!

Olisi kiva laittaa tänne kuviakin ja videoita ja kaikkea. Katsotaan nyt  miten tämä kirjoitus etenee -en ole todellakaan hyvä koneiden kanssa. Minulta puuttuu joku sellainen tietokonemoodi, minusta niissä ei ole mitään logiikkaa. Sitä paitsi on rasittavaa opetella koneisiin liittyviä taitoja, sillä ne muuttuvat koko ajan ja ovat eri koneissa erilaisia.

Nyt lähden nukuttamaan Valtteria päiväunille. Palataan ja tervetuloa pop up blog by lauraan!