Aurora the Ranger, Part I

Aurora the Ranger 110 vuotta

Strength: 14

Dexterity: 16

Constitution: 8

Intelligent: 13

Wisdom: 14

Carisma: 13

Ominaisuudet:

• bow bonus
• kiipeäminen
• empatia eläinten kanssa
• ”opetuslapset”
• move silently
• pass without trace
• priest spells
• speak with animals
• internal compass
• allure
• glibness
• impersonation
• herbalism
• animal lore
• bowyer
• survival
• rope use
• english, lukeminen ja kirjoittaminen
• tracking
• healing
• elf, lukeminen ja kirjoittaminen

Phobia: crowds, spiders

Tavarat: reppu, elven bow, haarniska, tikari, vaatteet, 112 kultarahaa, short sword

Osaa käyttää kaikkia jousia ja lyhyttä miekkaa, ekspertti composite bowssa

''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

Tarinani alkoi 110 vuotta sitten kaukana lännessä, paikassa jota en edes itse tiedä. Äitini oli vaalea ja kaunis high-elf, isäni puolestaan kuuluisa ranger. Yleensä haltiat eivät tunne vetoa muihin olentoihin, mutta vanhempani rakastuivat toisiinsa heti ensi silmäyksellä. Miksi ja miten, en tiedä, sillä äitini ei ole kertomassa minulle sitä. Muiden puheiden perusteella tiedän vain sen, että heillä oli poikkeuksellisen luja side toisiinsa ja niinpä synnyin minä.

Kauan aikaa en kuitenkaan kerinnyt nauttimaan omista vanhemmistani, sillä äitini ja isäni kuolivat eräänä kauniina päivänä metsässä. Jälleen kerran, kukaan ei tiedä miten se on mahdollista; olivathan he molemmat metsää rakastavia ja koko ikänsä siellä asustaneita henkilöitä. Itse muistan vain sen, että minut oli jätetty nukkumaan erään puun alle ja että he eivät koskaan palanneet. Vietin yön siellä yksin, mutta en osannut pelätä. Yö oli niin kaunis. Taivas oli kirkas ja täynnä tähtiä, ja ne lohduttivat minua. Tunsin olevani turvassa; tulisin kyllä selviytymään tästä kunnialla. Mitä kauemmin tuijotin tähtiä, sen paremmin tunsin sen, ja pystyin jopa näkemään itseni vanhana ja elämäänsä tyytyväisenä haltiana.

Minua on ilmeisesti siunattu onnella, sillä seuraavana päivänä uudet vanhempani löysivät minut. He olivat sylvan elf -pariskunta, yrttienkeruumatkalla. Ensimmäinen sana, minkä muistan uuden äitini Sarian minulle sanoneen, oli: ”Kas kuinka kaunis Aurora (=iltatähti)”.

Lähes koko tähänastisen elämäni olen siis viettänyt metsähaltioiden parissa. Minut otettiin avosylin vastaan tähän elämäniloiseen joukkoon. Alussa olin hyvinkin tyytyväinen olooni; minulla oli sisko nimeltä Meredith, joka oli tyypillinen metsähaltia, ruskettunut ja rakasti metsää enemmän kuin mitään muuta. Meidän paras kaverimme oli D'omir, joka oli metsähaltia myöskin, mutta hänen suvussaan virtaa kuulemma lähes kaikkien elf-rotujen verta.

Metsän palvomisessa en suinkaan jäänyt Meredithille ja D'omirille jälkeen, vaan yhdessä opettelimme kulkemaan metsässä ilman, että kukaan huomasi meitä, teimme ansoja köysillä ja muutaman pikku erehdyksen takia Saria päätti myöskin opettaa meille yrttien salat, mitä saa ja mitä ei saa syödä.

Noin 70 vuotta leikimme yhdessä metsässä, oppien kaikki sen salat. Yksikään puu ei ollut vieras meille, samoin tunsimme myös kaikki metsän eläimet. Minulle oli alusta asti selvää, että osasi myös puhua niiden kanssa, ja yllätyin kun kerran huomasin, että Meredith ei tajunnut, että eräs linut varoitti meitä ihmisistä. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin ihmisen läheltä. En nimittäin kertonut Meredithille varoituksesta, vaan uteliaisuuttani jäin paikalleni kuusen kätköön. Yhtäkkiä ne ratsastivat meidän lähellemme, ja juuri meidän kohdallamme pysähtyivät tauolle. Minulla heräsi valtava tiedonhalu heitä kohtaan; mistä maasta he olivat ja mitä he tekivät täällä. Tätä pohtiessani Meredith oli jo tarttunut jousipyssyynsä ja tähtäsi suoraan ihmisiä kohti. Sain hädin tuskin estettyä hänen aikeensa, josta Meredith on vieläkin katkera. Hänen mukaansa kuka tahansa ulkopuolinen, joka astuu hänen alueelleen, saa luvan kuolla. Itse olisin ollut samaa mieltä, jos ihmiset olisivat uhanneet meitä.

Kun täytimme 75 Saria päätti, että meidän olisi myös aika osasta muutakin kuin metsässä selviytyminen. Jousipyssyn lisäksi saimme lyhyet miekat, joihin oli kaiverrettu meidän nimemme. Meredith halusi keskittyä miekkaan, minä puolestani jousiin. Toki opin käyttämään omaa miekkaani loistavasti, mutta minkä tahansa jousipyssyn nähtyäni osasin käyttää sitä ilman opetusta. Composite bow oli kuitenkin suosikkini, ja tämän aseen käytössä opin mestariksi.

Tänä aikana aloin vieraantua rakkaasta siskostani Meredithistä ja parhaasta leikkikaveristani D'omirista. Ehkä osaksi sen takia, että itse huomasin meidän erilaisuutemme. Se ei johtunut pelkästään kiinnostuksen kohteistamme, vaan myös ulkonäkömme oli erilainen. Metsäkeijut ovat tummanpuhuvia, lähes puiden kaarnanvärisiä ja näköisiäkin iholtansa. Minä taas olin vaalea. Hiukseni olivat vaaleat ja silmät siniset, mikä metsähaltioiden mukaan tietää onnea. Eikä se ole vielä tähän mennessä osoittautunut vääräksi, sillä jotenkin olen aina selvinnyt kunnialla vaikeudesta kuin vaikeudesta.

Halusin oppia lisää myös yrteistä, ja Saria opetti minua. Nyt ei enää riittänyt, että tiesin mitä saa syödä, vaan halusin myös tietää mitä kannattaa syödä jos...

Yhä enemmän minua alkoi myös kiehtoa ulkomaailma. Joka päivä tein pitempiä ja pitempiä matkoja, mutta koskaan en eksynyt, sillä sisäinen vaistoni kertoi minulle mistä olin tullut. Mitä pitempiä matkoja tein, sitä kiinnostuneemmaksi tulin. Öisin, olinpa sitten matkoilla tahi en, tuijotin taivaalle ja ihastelin tähtiä. Saria ilmeisesti huomasi tämän, koska lähetti minut haltian luokse, joka osasi kertoa minulle tähdistä ja taivaankappaleista kaiken. Tästä lähin siis tiesin, koska kannatti lähteä vaeltelemaan, ja koska pilvet näyttivät taas siltä, että oli paras kääntyä takaisin päin.

Vaeltelemisesta oli tullut minulle pakkomielle. Kukaan ei edes yrittänyt estää minua siinä, koska kaikki olivat huomanneet, että minulla on luja tahto ja jos halusin tehdä jotain, sen myös tein. Huhut alkoivat myös liikkua minun syntyperästäni. Sanottiin, että jos suvussa virtaa rangerien veri, se ei voi lakata virtaamasta ennen kuin kyseinen olento on nähnyt maailmaa tarpeeksi ja kuolee.