Oodi vanhalle kunnon kirjeelle

Sain viime viikolla kirjeen. Sellaisen vanhanaikaisen, muistatko. Postinkantaja oli tuonut sen postilaatikkoon, missä se odotti koko päivän, että se haettaisiin. En enää hae postia, sillä siellä on aina vain sanomalehti, mainoksia ja laskuja. Sanomalehteä en ehdi enää lukea, mainoksissa on aina samat jutut ja laskut ovat niin masentavia.
Tällä kerralla mainosten välistä tipahti kuitenkin kirjekuori! Sen päällä luki minun nimeni ja osoite. Kuoressa oli jotain koristeita. Se oli sen verran paksu, että sen sisällä oli varmasti kirje, eikä kutsu- tai kiitoskortti. Rapistelin kuorta. Sisällä oli minulle kirjoitettu viesti, se oli tuotettu muutama päivä aikaisemmin, se oli ollut matkalla, monet kädet olivat käsitelleet sitä ennen kuin se oli päätynyt minulle asti. Jännittävää.
Revin kirjekuoren auki, ja niinhän siellä oli aito oikea kirje! Kirjepaperi oli taitettu neljään osaan ja tekstiä oli molemmilla puolilla. Tuli niin nostalginen olo! Ja samalla arvostettu olo -minua varten oli kirjeen kirjoittaja istunut alas, etsinyt paperia ja kynän, kirjoittanut ajatuksensa, etsinyt kirjekuoren ja osoitteen, hankkinut postimerkin ja vienyt postiin. Luin kirjeen moneen kertaan. Se sisälsi muuten rohkaisevan viestin siitä, että kirjoittaja lukee blogiani säännöllisesti, joten tämä taas innoitti minua kirjoittamaan tänne.

Aikoinani olin itsekin kova kirjoittamaan kirjeitä. Teini-ikäisenä kirjeenvaihto oli ykkösharrastukseni, ja parhaimmillaan saattoi postilaatikosta löytyä yli kymmenen kirjettä minulle. Kirjekavereita oli Suomesta ja ulkomailta, oli Nyykkärifaneja ja muuten vaan ystäviä. Ulkomaalaiset ystävät oli pääasissa hankittu sen I:llä alkavan firman kautta, minkä infolapuissa oli erimaalaisia lippuja reunoissa ja sieltä sai toivoa kirjekavereita eri maista, mm. Burkina Fasosta, mistä en kuitenkaan kirjekaveria koskaan saanut.
Hyvin pitkään kirjoittelin mm. botswanalaisen tytön, Hilaria Shivolon, kanssa. Harmittaa kun yhteydenpito lakkasi jo vuosia sitten. Toivon että hän elää edelleen hyvää ja onnellista elämää.
Silloin kun ei ollut facebookia, oli koulukuvat aina iso juttu. Niitä sitten vaihdettiin kirjekavereiden kanssa, ja se oli aina yhtä jännittää, kun sai kuvan ekan kerran. Siihen asti oli kirjoitellut ihan vieraan ihmisen kanssa, ja sitten hän saikin kasvot.

Kirjeenvaihto oli kyllä tosi kiva harrastus. Oli niin mukava saada kirjeitä monta kertaa viikossa. Tosin silloin niitä ei arvostanut niin paljon kuin nyt, kun käsinkirjoitetut kirjeet alkavat olla katoava luonnonvara.

Aamun ensimmäinen ja toinenkin (Urho Muroma puhuu)

Olen saanut lahjaksi eräältä ystävältä pienen kirjasen, Urho Muroman "Aamun ensimmäinen". Siinä on lyhyt aamuhartaus kuukauden joka päivälle. Kopioin nyt tähän vähän lyhennettynä kaksi eniten puhutellutta hartautta.

13. päivä

Sinä köyhä sielu, jospa tietäisit, kuinka Herra sinua rakastaa, juuri sinua, jolla ei ole mitään. Nasaretin synagoogassa Hän sanoi tulleensa julistamaan ilosanomaa juuri köyhille.
Herra ei vaadi sinulta mitään. Hän on tullut antamaan elämän ja yltäkylläisyyden. Ei Herra vaadi sinulta mitään, ei edes uskoa. Hän on tullut antamaan sinulle elävän uskon edellytykset.
Jos ymmärtäisit, kuinka pienikin usko jo vetää luokseen Herran armon, niin rohkaistuisit jäämään Herran käsiin juuri sellaisena kuin olet, ja siinä on jo pelastus.

15. päivä

Herra tahtoo opettaa sinua katselemaan tätä elämää, niinkuin Jeesus itse sitä katseli, ja katso, tässä on kaikesta pelosta vapautumisen salaisuus. Silloin me otamme päällemme Jeesuksen ikeen, joka on suloinen. Se ei ole mitään muuta kuin antautumista taivaallisen Isän rakkauden ja huolenpidon esineeksi, elämistä Hänen tahtonsa mukaan ja Hänen rakkauden tahtonsa tekemistä. Ja mikä onkaan ihanampaa kuin tehdä Hänen tahtonta, jota koko sydämestään rakastaa?
Ihminen tulee tällä tiellä pieneksi ja pienenä on hyvä olla. Jos putoaakin ei putoa korkealta. Ei satuta itseään, niinkuin tekisi, jos putoaisi omilta tekemiltään puujaloilta.
Taivaallinen Isä tulee tällä tiellä niin ihmeellisen suureksi. Pelko katoaa, tulevaisuudenkin pelko. Jumalan suurus ja kaikkivaltius tuo pienelle ihmislapselle suuren turvallisuuden tunteen.

(Aivan mahtava ajatus tuo että jos putoaakin, ei putoa korkealta!)
Tuli vielä mieleen että eräällä Alfakurssilla eräs luennoitsija sanoi että meillä on taipumus tehdä Jumalasta sellainen mukava taskujumala. Semmoinen, mikä mahtuu taskuun, sitä ei näy sieltä ja se mukautuu sinne omaan taskuun juuri sopivaksi. Silloin pelot voivat puolestaan kasvaa ja saada liian suuren tilan elämästämme. Asian pitäisi olla päinvastoin: pelot voidaan tunkea taskuihin ja Jumala on se suuri! Mitä suurempi Jumala ja mitä enemmän tilaa hänellä on elämässäni, sitä pienempiin taskuihin ne pelot mahtuvat.