Kolumni: Mistä on terveet perheet tehty?

Mistä on terveet perheet tehty?

Ilosta ja naurusta, pullantuoksusta ja siivotusta kodista...

...Ei!

Tilannekuva perheemme arkipäivästä: Olemme lähdössä kylään, jo puoli tuntia myöhässä. Isä hoputtaa (”taas me ollaan myöhässä”), esikoinen huutaa kun ei haluaisi pukea itse (mutta silti ei saa auttaa), kuopus väänsi kakat vaippaan juuri kun hänet oli saatu ahdettua talvihaalaariin ja äiti muisti että tuliaiset oli jälleen kerran unohdettu hankkia.

Lasten kasvattaminen ja perheen rakentaminen ei ole helppoa, vaikka tietysti olisi mukavaa että se sitä olisi. Tunnustan ja tunnistan itsessäni länsimaisen nyky-yhteiskunnan vaikutuksen: haluaisin, että saisin kaiken mitä haluaisin, ja että se kaikki tulisi minulle heti. Lapset tottelisivat, nukkuisivat ja söisivät nätisti. (Tein tänään isolla vaivalla hyvää ja terveellistä kalaruokaa, mutta kiitos oli että ”äiti mä en tykkää tästä, miks meillä on aina kalaa”).

Tunnustan ja tunnistan myös sen, että kun lapseni syntyi, minä aloin kasvaa. Samalla kun kasvatan lapsiani, kasvan ihmisenä. Asiat saavat uuden mittasuhteen, organisointikyky ja kärsivällisyys kehittyy. Löydän itsestäni uusia pimeitä puolia, mutta myös ennennäkemätöntä ja suunnattoman suurta rakkautta ja suojeluntahtoa.

Ennen esikoisen syntymään tiesin, että äitinä joutuu tekemään uhrauksia. Mutta vasta kun jouduin todella jättämään liikuntatreenit väliin enkä enää voinut tavata (sinkku)ystäviäni kahvilassa tai leffassa milloin itse tahdoin, koin järkytyksen. Olen vankina omassa kodissani. Toisaalta vankeudenkin kestäisi, jos vain saisi nukkua kunnolla. Suurin uhraus on ollut yöunet. Nykyään myös ostan tarjoustuotteita ja katson hintalapun ennen kuin ostan vaatteen. Ja silti valitan, vaikka tiedän, että taloudellisesti kuulun maailman rikkaimpaan vähemmistöön. Kuinka noloa.

Lapset ja perhe voivat hyvin, silloin kun äiti ja isä voivat hyvin. Olen viiden vuoden aikana kasvanut sen verran, että uskallan jo tunnustaa, että tarvitsen apua ja otan ilolla vastaan kaiken kotihoidon avun, mitä vain saan. Suosittelen samaa kaikille. Ystävät, naapurit, sukulaiset. Meillä on ollut myös palkattu siivooja -siinä tulee samalla tukeneeksi suomalaista pienyrittämistä.

Huutoa ja ”ikävänä äitinä” olemista täytyy vain sietää. Niin mukavaa ja helppoa kuin olisikin olla ”kiva” ja antaa lapsen päättää asioista, niin ainakin meidän perheessämme eräs rakennuspalikka on se, että aikuiset päättävät. Piste. Sitä ei tarvitse aina edes perustella. Näin tehdään koska äiti tai isä sanoo niin. Ja päätökset tehdään tietysti lapsen parasta ajatellen. Rajat ja rutiinit luovat lapselle turvallisuutta -vaikka nukkumaan ei olisikaan kiva mennä silloin kun vanhempi niin sanoo.

Meidän perheen iltarutiineihin kuuluu iltapalan ja hampaiden harjauksen jälkeen iltasatu ja iltarukous. Molemmat ovat ihana tapa viettää lapsen kanssa kahdenkeskinen hetki, jossa lapsi paitsi oppii uusia sanoja ja mielikuvituksen käyttöä, niin hän saa tuntea rakkaan vanhempansa läsnäoloa ja turvaa. Itse kysyn illan päätteeksi lapselta mikä kuluneessa päivässä on ollut mukavaa ja onko ollut jotain ikävää. Näistä asioista keskustelemme ja jätämme ilot ja surut iltarukouksessa Jumalalle. Ja lopuksi lapsi kietoo pienet kätensä minun ympärilleni ja sanoo että ”äiti sä oot maailman paras äiti, mä rakastan sua.”

Kun itse kaadun väsyneenä sänkyyn ja huokailen Jumalalle oman iltarukoukseni, kiitän siitä että minulla on ihana perhe. Tiedän että minusta ei tule koskaan täydellistä vanhempaa, mutta rukoilen, että osaisin ja uskaltaisin olla omannäköiseni vanhempi. Jo siinä riittää haastetta -mutta onneksi joka aamu on armo uusi.

Joulukirje 2011

Itsenäisyyspäivän aattona 2011, Jyväskylä

Rakkaat ystävät ja sukulaiset,

tämän vuoden joulukirje lähteekin matkaan Jyväskylästä, jonne muutimme elokuussa. Tuntui haikealta jättää rakas Turku taakse; asuihan Laura siellä peräti 15 vuotta ja yhdessä Juha-Pekan kanssa turkutaivalta tuli 10 vuotta. Voi olla että sinne jonain päivänä vielä palaamme, mutta toistaiseksi olemme rantautuneet Suomen Ateenaan, niin kuin Juha-Pekka Jyväskylää kuvailee.

Kotiutuminen on prosessi, mikä tapahtuu pikku hiljaa. Asumme Kortepohjassa, punaisessa rivitaloasunnossa. Naapurit ovat osoittautuneet todella mukaviksi ja jyväskyläläiseen tapaan avoimen ystävällisiksi. Kyllä loksahti turkulaiselta suu auki kun taloyhtiön syystalkoiden päätteeksi meille ojennettiin kukkakimppu ja suklaarasia ja toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.

Lapsiperheitä asuu lähistöllä mukavasti ja Sofia on saanut uusia ystäviä. Suoraan taloamme vastapäätä on myös upea leikkipuisto, missä Sofia viettää usein koko päivän. Hän onkin nyt kokopäiväisesti kotona. Sofian mielileikkejä ovat edelleen prinsessat ja keijukaiset, mutta ulkona hän rakentelee majoja ja keksii kaikenlaista hauskaa kavereiden kanssa. Lunta odotetaan kovasti jotta pääsisi hiihtämään ja rakentamaan lumilinnoja.

Valtteri täyttää pian yksi vuotta, ja on kasvanut hurjasti. Hän on iloinen veikko, joka haluaisi seurata siskoa kaikkialle ja löytää joka paikasta kaiken tekniikkaan liittyvän. Tuleva insinööri. Tai sitten vuoristokiipeilijä: harva se päivä hänet täytyy pelastaa jostain korkealta, minne hän on jotenkin ihmeellisesti onnistunut kiipeämään, mutta alastulo onkin sitten vaikeampaa. Valtteri oppi kävelemään 10 kk vanhana, ja ensimmäinen sana oli pallo.

Me vanhemmat iloitsemme lapsistamme ja muuten elelemme kuten ennenkin. JP käy töissä ja nyt kaupungin muuton takia junamatkat ovat vaihtuneet 300 km lyhyemmiksi työmatkoiksi. Laura tutustuu toisiin kotiäiteihin ja on alkanut vetää perhekerhoa Satamaseurakunnassa. Muutamia kertoja olemme jo kokeilleet yhteistä koko perheen harrastusta, eräretkeilyä, ja se on tuntunut todella kivalta.

Oikein lämminhenkistä ja siunattua adventin aikaa teille!

T: Laura, Juha-Pekka, Sofia ja Valtteri

Uusi osoitteemme: Emännäntie 17 e 25, 40740 Jyväskylä. Tervetuloa kylään!!

Haastattelu:

Kuka olet? Sofia

Minkä ikäinen olet? 5V

Olet muuttanut Turusta Jyväskylään. Vieläkö muistelet Turkua? Muistelen. Mitä muistelet siitä? No kavereita, omaa vanhaa kotia ja laivapihaa.

Minkälaista on asua täällä Jyväskylässä? Kivaa. Mikä täällä on kivaa? No se kun on kavereita.

Minkälainen huone sinulla on Jyväskylässä? Kiva. Siellä saa olla rauhassa.

Onko sinulla täällä uusia harrastuksia? Liikkari (=liikuntaleikkikoulu) ja tanssi.

Mitä puuhailet päivisin? Olen ulkona.

Mitä odotat joululta? Herkkuja ja lahjoja.

Kenelle haluaisit lähettää terveisiä? Outille ja Ollille.

Kuka olet? Valtteri

Minkä ikäinen olet? 1V

Mikä tämä on? Pawwo

Missä lamppu on? (katsoo lamppua)

Mitä sinä odotat joululta? (pyörii ympyrää)

Oodi vanhalle kunnon kirjeelle

Sain viime viikolla kirjeen. Sellaisen vanhanaikaisen, muistatko. Postinkantaja oli tuonut sen postilaatikkoon, missä se odotti koko päivän, että se haettaisiin. En enää hae postia, sillä siellä on aina vain sanomalehti, mainoksia ja laskuja. Sanomalehteä en ehdi enää lukea, mainoksissa on aina samat jutut ja laskut ovat niin masentavia.
Tällä kerralla mainosten välistä tipahti kuitenkin kirjekuori! Sen päällä luki minun nimeni ja osoite. Kuoressa oli jotain koristeita. Se oli sen verran paksu, että sen sisällä oli varmasti kirje, eikä kutsu- tai kiitoskortti. Rapistelin kuorta. Sisällä oli minulle kirjoitettu viesti, se oli tuotettu muutama päivä aikaisemmin, se oli ollut matkalla, monet kädet olivat käsitelleet sitä ennen kuin se oli päätynyt minulle asti. Jännittävää.
Revin kirjekuoren auki, ja niinhän siellä oli aito oikea kirje! Kirjepaperi oli taitettu neljään osaan ja tekstiä oli molemmilla puolilla. Tuli niin nostalginen olo! Ja samalla arvostettu olo -minua varten oli kirjeen kirjoittaja istunut alas, etsinyt paperia ja kynän, kirjoittanut ajatuksensa, etsinyt kirjekuoren ja osoitteen, hankkinut postimerkin ja vienyt postiin. Luin kirjeen moneen kertaan. Se sisälsi muuten rohkaisevan viestin siitä, että kirjoittaja lukee blogiani säännöllisesti, joten tämä taas innoitti minua kirjoittamaan tänne.

Aikoinani olin itsekin kova kirjoittamaan kirjeitä. Teini-ikäisenä kirjeenvaihto oli ykkösharrastukseni, ja parhaimmillaan saattoi postilaatikosta löytyä yli kymmenen kirjettä minulle. Kirjekavereita oli Suomesta ja ulkomailta, oli Nyykkärifaneja ja muuten vaan ystäviä. Ulkomaalaiset ystävät oli pääasissa hankittu sen I:llä alkavan firman kautta, minkä infolapuissa oli erimaalaisia lippuja reunoissa ja sieltä sai toivoa kirjekavereita eri maista, mm. Burkina Fasosta, mistä en kuitenkaan kirjekaveria koskaan saanut.
Hyvin pitkään kirjoittelin mm. botswanalaisen tytön, Hilaria Shivolon, kanssa. Harmittaa kun yhteydenpito lakkasi jo vuosia sitten. Toivon että hän elää edelleen hyvää ja onnellista elämää.
Silloin kun ei ollut facebookia, oli koulukuvat aina iso juttu. Niitä sitten vaihdettiin kirjekavereiden kanssa, ja se oli aina yhtä jännittää, kun sai kuvan ekan kerran. Siihen asti oli kirjoitellut ihan vieraan ihmisen kanssa, ja sitten hän saikin kasvot.

Kirjeenvaihto oli kyllä tosi kiva harrastus. Oli niin mukava saada kirjeitä monta kertaa viikossa. Tosin silloin niitä ei arvostanut niin paljon kuin nyt, kun käsinkirjoitetut kirjeet alkavat olla katoava luonnonvara.

Aamun ensimmäinen ja toinenkin (Urho Muroma puhuu)

Olen saanut lahjaksi eräältä ystävältä pienen kirjasen, Urho Muroman "Aamun ensimmäinen". Siinä on lyhyt aamuhartaus kuukauden joka päivälle. Kopioin nyt tähän vähän lyhennettynä kaksi eniten puhutellutta hartautta.

13. päivä

Sinä köyhä sielu, jospa tietäisit, kuinka Herra sinua rakastaa, juuri sinua, jolla ei ole mitään. Nasaretin synagoogassa Hän sanoi tulleensa julistamaan ilosanomaa juuri köyhille.
Herra ei vaadi sinulta mitään. Hän on tullut antamaan elämän ja yltäkylläisyyden. Ei Herra vaadi sinulta mitään, ei edes uskoa. Hän on tullut antamaan sinulle elävän uskon edellytykset.
Jos ymmärtäisit, kuinka pienikin usko jo vetää luokseen Herran armon, niin rohkaistuisit jäämään Herran käsiin juuri sellaisena kuin olet, ja siinä on jo pelastus.

15. päivä

Herra tahtoo opettaa sinua katselemaan tätä elämää, niinkuin Jeesus itse sitä katseli, ja katso, tässä on kaikesta pelosta vapautumisen salaisuus. Silloin me otamme päällemme Jeesuksen ikeen, joka on suloinen. Se ei ole mitään muuta kuin antautumista taivaallisen Isän rakkauden ja huolenpidon esineeksi, elämistä Hänen tahtonsa mukaan ja Hänen rakkauden tahtonsa tekemistä. Ja mikä onkaan ihanampaa kuin tehdä Hänen tahtonta, jota koko sydämestään rakastaa?
Ihminen tulee tällä tiellä pieneksi ja pienenä on hyvä olla. Jos putoaakin ei putoa korkealta. Ei satuta itseään, niinkuin tekisi, jos putoaisi omilta tekemiltään puujaloilta.
Taivaallinen Isä tulee tällä tiellä niin ihmeellisen suureksi. Pelko katoaa, tulevaisuudenkin pelko. Jumalan suurus ja kaikkivaltius tuo pienelle ihmislapselle suuren turvallisuuden tunteen.

(Aivan mahtava ajatus tuo että jos putoaakin, ei putoa korkealta!)
Tuli vielä mieleen että eräällä Alfakurssilla eräs luennoitsija sanoi että meillä on taipumus tehdä Jumalasta sellainen mukava taskujumala. Semmoinen, mikä mahtuu taskuun, sitä ei näy sieltä ja se mukautuu sinne omaan taskuun juuri sopivaksi. Silloin pelot voivat puolestaan kasvaa ja saada liian suuren tilan elämästämme. Asian pitäisi olla päinvastoin: pelot voidaan tunkea taskuihin ja Jumala on se suuri! Mitä suurempi Jumala ja mitä enemmän tilaa hänellä on elämässäni, sitä pienempiin taskuihin ne pelot mahtuvat.

Onnea Valtterille 10kk 1pvä!

Onneksi olkoon Valtteri! Aloin tänään miettiä että koska Valtteri oikein täyttää 10 kk, kun tähän asti olen kaikille ikää kysyneille sanonut että "kohta 10 kk". Tajusin että hänhän on jo yli 10kk! (yhden päivän mutta kuitenkin)

Valtsu on niin hauska persoona. Hän on äärettömän utelias ja seurallinen. Haluaa olla aina siellä missä tapahtuu ja kuuluu puhetta ja ääntä ja on varsinkin lapsia. Sofia-raukka välillä tuskastuu kun pikkuveli änkee mukaan barbileikkeihin tai keskelle askartelutuokiota. Usein kuuluukin "Valtteri EI".
Valtteri osaa:
- kävellä ilman tukea 4-5 askelta. Ensiaskeleet hän otti hääpäivänämme 12.10. Hän selvästi nauttii kävelemisestä, mutta kun on kova kiire joka paikkaan, niin konttaamalla pääsee vielä toistaiseksi nopeammin.
- kiivetä. Portaat ovat aivan ykköskohde, joita pitkin hän muuten kiipeää uskomattoman nopeasti. Jos hän vain näkee että portaiden portti on jäänyt auki,niin hän lähtee kiitämään kohti portaita tuhatta ja sataa. Samoin jos silmä välttää, niin kiipeilypuuksi on tullut olohuoneen kirjahylly! Kaikki mihin vähänkin pääsee kiipeämään niin sinne kiivetään. Vielä hän ei ole keksinyt kuljettaa tuolia avuksi.
- syödä monipuolisesti. Tähän mennessä hän on syönyt kaiken mitä hänelle on tarjottu, ja huomaan pikku hiljaa antavani hänelle melkein jo samaa ruokaa kuin mitä itse syömme. Lihaa ja kanaa hänelle voi pilkkoa pieniksi paloiksi joita hän voi syödä itse sormin. Suurta herkkua on myös raejuusto ja leipä, se on hänen ykkössuosikkinsa. Tänään hän sai maistaa pienen palan pullaa, eikä sen jälkeen voinut enää hämätä maissinaksulla kun näki että toiset syövät pullaa.
- katsoa oikeaan kohteeseen kun kysytään missä on lamppu, pallo, isi, äiti, Sofia
- nauraa kun sanotaan EI
- palloa hakiessa sanoo "paa"
- erottaa mikä on lelu ja mikä tekninen laite (kännykkä, stereot, kamera, kaukosäädin tms) ja valitsee aina teknisen laitteen. Lelut eivät kerta kaikkiaan kiinnosta yhtään. Kännykällä sen sijaan leikkisi pitkänkin aikaa. Mutta huom, ei leikkikännykällä, vaan oikealla.
- nauttia ulkoilusta ja leikkipuistoista. Keinuminen kovilla vauhdeilla ja liukumäestä mahalteen alas ovat suosikkeja
- jo leikkiä piilosta. Hän itse ottaa jonkun rätin ja laittaa sen kasvojensa eteen, sitten pitää kysyä missä Valtteri on, ja hän ottaa rätin pois naamalta, ja sitten nauretaan kovasti. Tätä voidaan toistaa useita kertoja päivässä.

Valtteri ei tykkää
- pukemisesta. Koskee niin vaippaa kuin vaatteitakin. Kesä, kuinka sinua kaipaankaan!!!
- nukkumisesta. Tai kai hän siitä tykkää, mutta se on meillä vieläkin ongelma. Unikoulu tuotti tulosta niin, että Valtsu heräili enää kaksi kertaa yössä, mutta sitten jossain vaiheessa sorruin taas yöimetykseen (se vaan on niin paljon helpompaa kun hän nukahtaa siihen heti), mutta kun hän pääsee taas tissin makuun niin se kaksi kertaa onkin liian vähän, ja yhtäkkiä ollaan taas viidessä kuudessa heräämiskerrassa. Oravanpyörä. No, päätin että viimeistään vuoden ikäisenä lopetan kokonaan imetyksen niin silloin viimeistään tiukka linja myös yöimetyksiin.

Kaiken kaikkiaan Valtteri on aivan ihana pieni herra höpö. Kuinka onnellinen ja rikas olenkaan kun minulla on kaksi maailman ihaninta lasta ja yksi maailman rakkain mies!

Tätä teatterielämystä en unohda

Circus Uusi Maailma: Globally wanted.

Nimi kuulostaa lupaavalta. Rakastan sirkustaidetta, varsinkin sellaista Cirque du Soleil -tyyppistä teatterin ja sirkuksen laadukasta yhdistelmää. Kesällä kävin katsomassa Turussa upean Cirque Draculan.

Tämä oli Jyväskylän Huoneteatterin produktio ja mainos näytti kiehtovan salaperäiseltä. Sain ystävän mukaan ja vaikka molemmilla oli hektinen viikko ja kaikenlaista, niin sovimme, että menemme rentoutumaan ja saamme ajatukset johonkin muuhun vähäksi aikaa.

Näyttelijät näyttelivät hyvin ja Huoneteatteri itsessään muistutti Linnateatteria (turkulaisille ei muuta tarvitse sanoakaan). Seuraavassa on minun oma subjektiivinen kokemukseni ja tulkintani.

Kun pääsin ajatuksesta että koska se sirkus alkaa ja tajusin että tämä on modernia taidetta, aloin tulkita esitystä ohjaajan/käsikirjoittajan näkemyksestä nyky-yhteiskunnasta, tästä ajasta missä elämme ja ihmisten sielunmaisemasta. Se ei näyttänyt kauniilta. Koko ajan oli kovin pimeää. Ihmiset elivät pimeydessä. He eivät puhuneet -ainoa ääni oli taustamusiikki, mikä minusta kuulosti ahdistavalta ja repivältä, ja vain harvoin sieltä kuului kunnollista melodiaa. Tunnetilat vaihtuivat useasti hitaasta nopeaan.
Onko yhteiskunnasta tullut sirkus, missä jokainen esittää jotain? Ihmiset eivät enää tiedä keitä he ovat ja mikä on elämän tarkoitus. Nämä ihmiset olivat koko ajan totisia ja hyvin ilmeettömiä. Ei kuulunut naurua, vain yksi hahmo itki useasti.
Käsikirjoittajan sielunmaisema vaikuttaa hyvin masentavalta ja ahdistuneelta. Esillä oli alistava nainen, joka seisoi miehen päällä ja painoi tätä korkokengillä alas. Oli myös kohtaus, missä tyttö potki poikaa nivusiin ja sen jälkeen sylki toista tyttöä vasten kasvoja. Kovin aggressiivista ja loukkaavaa.
Ja koko ajan taustalla soi melankolinen, välillä korvia raastava musiikki. (Väliajalla tiedotettiin että on mahdollista tilata soundtrack. Voi hyvät hyssykät, sellaista jos kuuntelisin niin haluaisin kyllä hypätä parvekkeelta). Eräässä kohtauksessa nainen tekikin itselleen hirttosilmukan ja roikkui siinä. Alkoi niin sanotusti ahdistaa siellä katsomon puolella, kun koko ajan oli niin synkkää ja toivotonta, ilmeetöntä ja äänetöntä. Sääliksi kävi myös klovni-parkaa (vaikka muut yleisössä nauroivat hänelle). Minusta hän oli surullinen, itseään etsivä ihmisparka, joka välillä hakkasi rumpuja täysillä.

Väliajan jälkeen alkoi siis toinen puoliaika, ja näytös etenei periaatteessa samalla tavalla kuin ensimmäinenkin, mutta nyt mukana oli enemmän draivia. Hahmoilla oli jokaisella päällään jotain värikästä (aiemmin pelkkää mustaa) ja tempo oli kiivaampi. Jokaisella oli myös jokin raajarikkoisuus: lasta jalassa, kävelykeppi tai yksi hahmo oli kiinni pinkissä pyörätuolissa, minkä kanssa hän sujuvasti heilui tangolta toiselle. Yleisön mielestä nämä kaikki olivat jostain syystä hauskoja juttuja ja kuului paljon naurua, mutta minua itketti. Ajattelin, miten monet ihmiset tuntevat itsensä raajarikoiksi tai jollain tavalla henkisesti vammautuneiksi. Silti esitetään että kaikki on hyvin. Klovni-paralla oli nyt päällään vaaleanpunainen tyllimekko ja käsi oli paketissa, hän oli entistä surullisempi. Koko näytelmän ajan osa hahmoista käveli väärinpäin tai jotenkin ihan vääntyneesti, ja tämäkin kuvastaa mielestäni sitä, miten monella on asiat elämässään vinosti eikä tiedä miten päin olisi ja mihin suuntaan kävelisi.

Ihmisen identiteetti oli myös hukassa ja kyynärpäätaktiikkaa käytettiin kun haluttiin päästä keinuun tai trapetsille. Minäminäminä. Rakkautta ei ollut näkyvissä, vain himoa. Yhdessä kohtauksessa oikein mietin, miten sen miehen suusta oli saatu tulemaan niin paljon kuolaa, kun hän lähestyi naista. Ja loppujen lopuksi kaikki olivat kaikkien kanssa. Toisessa puoliajassa yksi hahmo oli muuttunut hevoseksi, ja aikansa ratsastettuaan ympäriinsä hän löysi itselleen (ihmis)kaverin, ja he antautuivat himokkaaseen kanssakäymiseen ensin seisaallaan,sitten lattialla. Istuimme takana niin lopuksi kuulin vain hirnuvan äänen. (tässä kohtaa katsomossa naurettiin ja ihmettelin miten eri tavalla katson tätä näytelmää) Hevosen ja naisen vehdatessa lattialla muuttui musiikki rajuksi biletysmusiikiksi ja muut hahmot tulivat heidän ympärilleen kainalosauvoineen tanssimaan.

Tässä kohtaa minä ja ystäväni lähdimme pois. Kontrasti oli liian suuri sen suhteen että oli luullut menevänsä sirkukseen viettämään rentoa iltaa ja olikin joutunut keskelle modernia teosta nykyihmisen ahdistuneen mielen syövereihin.
Toisaalta oli kauhean kiinnostavaa päästä tuollaiseen sielunmaisemaan sisään; itselläni kun on hyvin erilainen maisema. Jos minä olisin tehnyt tuon näytelmän, niin se olisi ollut täynnä väriä, valoja, kimallusta ja kaunista musiikkia. Tanssia ja akrobatianumeroita. Jonglöörausta ja ilmapalloja. Hattaraa ja tulennielemistä.Niin se vaan on että jos yksi sinulta puuttuu, niin sinulta puuttuu kaikki.


Tämä oli minun tulkintani.Näyttelijät suoriutuivat tehtävistään erinomaisesti ja olivat oikeasti taitavia vaativissa akrobatiatempuissaan. Huoneteatteri vaikutti teatterina ihanalla tavalla tutulta Linnateatterilta ja aion käydä siellä vielä uudestaan, mutta ensi kerralla ehkä joku toinen näytelmä kuitenkin.

Unikouluraporttia

Alkutilanne: Valtteri 9kk ja heräilee joka yö monta kertaa. En ole enää edes jaksanut laskea etten masennu... Helpoin tapa jatkaa omia uniaan on lykätä tissi suuhun -Valtteri nukkuu vieressä, jotta sekin onnistuu mahdollisimman vähällä vaivalla.
Lopputuloksena tästä on se, että olen todella väsynyt, kun ei tule yhtään yhtenäistä unijaksoa. Jossain vaiheessa (monta kuukautta sitten) oli muutamia hyviä öitä, jolloin saattoi olla 3 tunnin unijaksoja. Muistan että oli yksi yö, jolloin hän heräsi vain kaksi kertaa koko yön aikana. Se oli jotain todella ihmeellistä.
Jotenkin tilanne on nyt riistäytynyt käsistä ja Valtterin mopo on lähtenyt lapasesta näiden heräilyjen kanssa. Aika siis aloittaa unikoulu ja lopettaa yötissittely, jonka seurauksena toivottavasti unijaksot pidentyvät. Tai ainakin sitten joku toinenkin (=mies) voi nukkua hänen kanssaan.

Unikoulun aloittaminen viivästyi muuton takia, ja vielä yksi kuumeflunssakin ehti olla ennen kuin päästiin aloittamaan.

Ensimmäiset 4 yötä mies nukkui Valtterin kanssa. Siitä kaikki kiitos miehelleni, joka suostui tähän vaikka lähti aamulla töihin! Ensimmäinen yö: V heräili tunnin välein, miehen piti nousta joka kerta ja ottaa V syliin riipputuoliin. Nukahti siihen (V siis) suht nopeasti, ei kovasti huutoa.
Järjestely on siis niin, että Vn kanssa nukutaan vierashuoneessa -nyt myös kuvioissa pinnasänky.
Toinen yö: sama juttu, yksi herääminen vähemmän.
Kolmas yö:sama, joutui nyt nousemaan keinuun.
Tulimme Turkuun, ei matkasänkyä joten jännittävää mitä tapahtuu kun V nukkuu taas vieressä. Ekan yön nukkui miehen vieressä -itse heräsin kaksi kertaa itkuun mikä loppui suht nopeasti. Miehen mukaan heräsi oikeasti useammin, mutta silloin riitti että laittoi tutin suuhun ja nukahti siihen.

Tämän jälkeen minä nukuin Vn kanssa, kaksi yötä siis ihan vieressä. Ei siinä kyllä nukkumaan pystynyt kun V pyöri ja hyöri. Aamuyöstä kun unen laatu selvästi heikkenee, hän tajusi että minä (=tissi) olen vieressä ja suuttui kun mitään ei tapahtunut. Piti kantaa aika kauan aikaa sylissä, että nukahti uudelleen.

Sitten taas Jyväskylässä ja pinnasänkykuvioissa ja vaihtelemme yövuoroja.
PLUSSAA on se, että V nukkuu nyt pinnasängyssä ja yötissittelystä päästiin yllättävän helposti eroon.
ONGELMA on edelleen nukahtaminen; vauvana tottui nukahtamaan syliin ja sama meno jatkuu. Miehen taktiikka on katsoa telkkaria ja V nukahtaa siinä syliin, minä taas pidän häntä Manduca-kantorepussa, istun jumppapallon päällä ja surffailen netissä tai puhun puhelimessa.
Heräilemisten määrä vaihtelee yöttäin. Alussa päätin että klo 7 on raja, että silloin voi olla aamutissi, koska siitä voi sitten jo herätäkin (V nukahtaa siis siinä 22 maissa). Jossain kohti se muutti klo 6ksi ja toivon että se pysyy, helposti tuo aamutissiaika aikaistuu ja aikaistuu...
Viime yö oli toisaalta hyvä, sillä V nukkui klo 22 alkaen pinnasängyssä (sänky meidän sängyn vieressä toinen laita alhaalla) ja kaksi kertaa heräsin laittamantutin suuhun. (Klo 3.30 piti nousta kun Sofian jalkoihin sattui, kasvukipuja. Annoin särkylääkkeen ja hieroin jalkoja). Klo 5.30 V heräsi eikä enää tutti kelvannut, kauheaa karjuntaa sen sijaan. Yritin antaa tuttipullosta maitoa, karjunta vain yltyi. Kiedoin kapaloon ja istuin jumppapallon päällä, vähän tyyntyi mutta ei nukahtanut. Loppujen lopuksi olin niin väsynyt että ajattelin että ehkä hän on oikeasti nälkäinen ja näin oli sitten aamutissin aika, mutta kello olikin siinä vaiheessa jo 5.50. V nukahti sitten viereen ja siirsin hänet siitä vielä pinnasänkyyn. Seuraavaksi hän heräsi klo 8 täysin pirteänä ja iloisena. Kiikutin hänet miehelle ja jatkoin itse vielä unia. Klo 9.30 V tuotiin aamupalamaidolle ja siitä hän menikin sitten ekoille päikkäreille ulos.

Joten ehkä tämä ei enää ole unikoulua vaan tämä on nyt tällaista arkea. Unikoulun seuraava vaihe saattaa olla sänkyyn nukahtaminen, viimeistään sitten kun ei enää jaksa kantaa häntä -selkä kyllä on jo vähän sitä mieltä että kohta voisi olla senkin aika.