Onneksi olkoon Valtteri! Aloin tänään miettiä että koska Valtteri oikein täyttää 10 kk, kun tähän asti olen kaikille ikää kysyneille sanonut että "kohta 10 kk". Tajusin että hänhän on jo yli 10kk! (yhden päivän mutta kuitenkin)
Valtsu on niin hauska persoona. Hän on äärettömän utelias ja seurallinen. Haluaa olla aina siellä missä tapahtuu ja kuuluu puhetta ja ääntä ja on varsinkin lapsia. Sofia-raukka välillä tuskastuu kun pikkuveli änkee mukaan barbileikkeihin tai keskelle askartelutuokiota. Usein kuuluukin "Valtteri EI".
Valtteri osaa:
- kävellä ilman tukea 4-5 askelta. Ensiaskeleet hän otti hääpäivänämme 12.10. Hän selvästi nauttii kävelemisestä, mutta kun on kova kiire joka paikkaan, niin konttaamalla pääsee vielä toistaiseksi nopeammin.
- kiivetä. Portaat ovat aivan ykköskohde, joita pitkin hän muuten kiipeää uskomattoman nopeasti. Jos hän vain näkee että portaiden portti on jäänyt auki,niin hän lähtee kiitämään kohti portaita tuhatta ja sataa. Samoin jos silmä välttää, niin kiipeilypuuksi on tullut olohuoneen kirjahylly! Kaikki mihin vähänkin pääsee kiipeämään niin sinne kiivetään. Vielä hän ei ole keksinyt kuljettaa tuolia avuksi.
- syödä monipuolisesti. Tähän mennessä hän on syönyt kaiken mitä hänelle on tarjottu, ja huomaan pikku hiljaa antavani hänelle melkein jo samaa ruokaa kuin mitä itse syömme. Lihaa ja kanaa hänelle voi pilkkoa pieniksi paloiksi joita hän voi syödä itse sormin. Suurta herkkua on myös raejuusto ja leipä, se on hänen ykkössuosikkinsa. Tänään hän sai maistaa pienen palan pullaa, eikä sen jälkeen voinut enää hämätä maissinaksulla kun näki että toiset syövät pullaa.
- katsoa oikeaan kohteeseen kun kysytään missä on lamppu, pallo, isi, äiti, Sofia
- nauraa kun sanotaan EI
- palloa hakiessa sanoo "paa"
- erottaa mikä on lelu ja mikä tekninen laite (kännykkä, stereot, kamera, kaukosäädin tms) ja valitsee aina teknisen laitteen. Lelut eivät kerta kaikkiaan kiinnosta yhtään. Kännykällä sen sijaan leikkisi pitkänkin aikaa. Mutta huom, ei leikkikännykällä, vaan oikealla.
- nauttia ulkoilusta ja leikkipuistoista. Keinuminen kovilla vauhdeilla ja liukumäestä mahalteen alas ovat suosikkeja
- jo leikkiä piilosta. Hän itse ottaa jonkun rätin ja laittaa sen kasvojensa eteen, sitten pitää kysyä missä Valtteri on, ja hän ottaa rätin pois naamalta, ja sitten nauretaan kovasti. Tätä voidaan toistaa useita kertoja päivässä.
Valtteri ei tykkää
- pukemisesta. Koskee niin vaippaa kuin vaatteitakin. Kesä, kuinka sinua kaipaankaan!!!
- nukkumisesta. Tai kai hän siitä tykkää, mutta se on meillä vieläkin ongelma. Unikoulu tuotti tulosta niin, että Valtsu heräili enää kaksi kertaa yössä, mutta sitten jossain vaiheessa sorruin taas yöimetykseen (se vaan on niin paljon helpompaa kun hän nukahtaa siihen heti), mutta kun hän pääsee taas tissin makuun niin se kaksi kertaa onkin liian vähän, ja yhtäkkiä ollaan taas viidessä kuudessa heräämiskerrassa. Oravanpyörä. No, päätin että viimeistään vuoden ikäisenä lopetan kokonaan imetyksen niin silloin viimeistään tiukka linja myös yöimetyksiin.
Kaiken kaikkiaan Valtteri on aivan ihana pieni herra höpö. Kuinka onnellinen ja rikas olenkaan kun minulla on kaksi maailman ihaninta lasta ja yksi maailman rakkain mies!
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
Tätä teatterielämystä en unohda
Circus Uusi Maailma: Globally wanted.
Nimi kuulostaa lupaavalta. Rakastan sirkustaidetta, varsinkin sellaista Cirque du Soleil -tyyppistä teatterin ja sirkuksen laadukasta yhdistelmää. Kesällä kävin katsomassa Turussa upean Cirque Draculan.
Tämä oli Jyväskylän Huoneteatterin produktio ja mainos näytti kiehtovan salaperäiseltä. Sain ystävän mukaan ja vaikka molemmilla oli hektinen viikko ja kaikenlaista, niin sovimme, että menemme rentoutumaan ja saamme ajatukset johonkin muuhun vähäksi aikaa.
Näyttelijät näyttelivät hyvin ja Huoneteatteri itsessään muistutti Linnateatteria (turkulaisille ei muuta tarvitse sanoakaan). Seuraavassa on minun oma subjektiivinen kokemukseni ja tulkintani.
Kun pääsin ajatuksesta että koska se sirkus alkaa ja tajusin että tämä on modernia taidetta, aloin tulkita esitystä ohjaajan/käsikirjoittajan näkemyksestä nyky-yhteiskunnasta, tästä ajasta missä elämme ja ihmisten sielunmaisemasta. Se ei näyttänyt kauniilta. Koko ajan oli kovin pimeää. Ihmiset elivät pimeydessä. He eivät puhuneet -ainoa ääni oli taustamusiikki, mikä minusta kuulosti ahdistavalta ja repivältä, ja vain harvoin sieltä kuului kunnollista melodiaa. Tunnetilat vaihtuivat useasti hitaasta nopeaan.
Onko yhteiskunnasta tullut sirkus, missä jokainen esittää jotain? Ihmiset eivät enää tiedä keitä he ovat ja mikä on elämän tarkoitus. Nämä ihmiset olivat koko ajan totisia ja hyvin ilmeettömiä. Ei kuulunut naurua, vain yksi hahmo itki useasti.
Käsikirjoittajan sielunmaisema vaikuttaa hyvin masentavalta ja ahdistuneelta. Esillä oli alistava nainen, joka seisoi miehen päällä ja painoi tätä korkokengillä alas. Oli myös kohtaus, missä tyttö potki poikaa nivusiin ja sen jälkeen sylki toista tyttöä vasten kasvoja. Kovin aggressiivista ja loukkaavaa.
Ja koko ajan taustalla soi melankolinen, välillä korvia raastava musiikki. (Väliajalla tiedotettiin että on mahdollista tilata soundtrack. Voi hyvät hyssykät, sellaista jos kuuntelisin niin haluaisin kyllä hypätä parvekkeelta). Eräässä kohtauksessa nainen tekikin itselleen hirttosilmukan ja roikkui siinä. Alkoi niin sanotusti ahdistaa siellä katsomon puolella, kun koko ajan oli niin synkkää ja toivotonta, ilmeetöntä ja äänetöntä. Sääliksi kävi myös klovni-parkaa (vaikka muut yleisössä nauroivat hänelle). Minusta hän oli surullinen, itseään etsivä ihmisparka, joka välillä hakkasi rumpuja täysillä.
Väliajan jälkeen alkoi siis toinen puoliaika, ja näytös etenei periaatteessa samalla tavalla kuin ensimmäinenkin, mutta nyt mukana oli enemmän draivia. Hahmoilla oli jokaisella päällään jotain värikästä (aiemmin pelkkää mustaa) ja tempo oli kiivaampi. Jokaisella oli myös jokin raajarikkoisuus: lasta jalassa, kävelykeppi tai yksi hahmo oli kiinni pinkissä pyörätuolissa, minkä kanssa hän sujuvasti heilui tangolta toiselle. Yleisön mielestä nämä kaikki olivat jostain syystä hauskoja juttuja ja kuului paljon naurua, mutta minua itketti. Ajattelin, miten monet ihmiset tuntevat itsensä raajarikoiksi tai jollain tavalla henkisesti vammautuneiksi. Silti esitetään että kaikki on hyvin. Klovni-paralla oli nyt päällään vaaleanpunainen tyllimekko ja käsi oli paketissa, hän oli entistä surullisempi. Koko näytelmän ajan osa hahmoista käveli väärinpäin tai jotenkin ihan vääntyneesti, ja tämäkin kuvastaa mielestäni sitä, miten monella on asiat elämässään vinosti eikä tiedä miten päin olisi ja mihin suuntaan kävelisi.
Ihmisen identiteetti oli myös hukassa ja kyynärpäätaktiikkaa käytettiin kun haluttiin päästä keinuun tai trapetsille. Minäminäminä. Rakkautta ei ollut näkyvissä, vain himoa. Yhdessä kohtauksessa oikein mietin, miten sen miehen suusta oli saatu tulemaan niin paljon kuolaa, kun hän lähestyi naista. Ja loppujen lopuksi kaikki olivat kaikkien kanssa. Toisessa puoliajassa yksi hahmo oli muuttunut hevoseksi, ja aikansa ratsastettuaan ympäriinsä hän löysi itselleen (ihmis)kaverin, ja he antautuivat himokkaaseen kanssakäymiseen ensin seisaallaan,sitten lattialla. Istuimme takana niin lopuksi kuulin vain hirnuvan äänen. (tässä kohtaa katsomossa naurettiin ja ihmettelin miten eri tavalla katson tätä näytelmää) Hevosen ja naisen vehdatessa lattialla muuttui musiikki rajuksi biletysmusiikiksi ja muut hahmot tulivat heidän ympärilleen kainalosauvoineen tanssimaan.
Tässä kohtaa minä ja ystäväni lähdimme pois. Kontrasti oli liian suuri sen suhteen että oli luullut menevänsä sirkukseen viettämään rentoa iltaa ja olikin joutunut keskelle modernia teosta nykyihmisen ahdistuneen mielen syövereihin.
Toisaalta oli kauhean kiinnostavaa päästä tuollaiseen sielunmaisemaan sisään; itselläni kun on hyvin erilainen maisema. Jos minä olisin tehnyt tuon näytelmän, niin se olisi ollut täynnä väriä, valoja, kimallusta ja kaunista musiikkia. Tanssia ja akrobatianumeroita. Jonglöörausta ja ilmapalloja. Hattaraa ja tulennielemistä.Niin se vaan on että jos yksi sinulta puuttuu, niin sinulta puuttuu kaikki.
Tämä oli minun tulkintani.Näyttelijät suoriutuivat tehtävistään erinomaisesti ja olivat oikeasti taitavia vaativissa akrobatiatempuissaan. Huoneteatteri vaikutti teatterina ihanalla tavalla tutulta Linnateatterilta ja aion käydä siellä vielä uudestaan, mutta ensi kerralla ehkä joku toinen näytelmä kuitenkin.
Nimi kuulostaa lupaavalta. Rakastan sirkustaidetta, varsinkin sellaista Cirque du Soleil -tyyppistä teatterin ja sirkuksen laadukasta yhdistelmää. Kesällä kävin katsomassa Turussa upean Cirque Draculan.
Tämä oli Jyväskylän Huoneteatterin produktio ja mainos näytti kiehtovan salaperäiseltä. Sain ystävän mukaan ja vaikka molemmilla oli hektinen viikko ja kaikenlaista, niin sovimme, että menemme rentoutumaan ja saamme ajatukset johonkin muuhun vähäksi aikaa.
Näyttelijät näyttelivät hyvin ja Huoneteatteri itsessään muistutti Linnateatteria (turkulaisille ei muuta tarvitse sanoakaan). Seuraavassa on minun oma subjektiivinen kokemukseni ja tulkintani.
Kun pääsin ajatuksesta että koska se sirkus alkaa ja tajusin että tämä on modernia taidetta, aloin tulkita esitystä ohjaajan/käsikirjoittajan näkemyksestä nyky-yhteiskunnasta, tästä ajasta missä elämme ja ihmisten sielunmaisemasta. Se ei näyttänyt kauniilta. Koko ajan oli kovin pimeää. Ihmiset elivät pimeydessä. He eivät puhuneet -ainoa ääni oli taustamusiikki, mikä minusta kuulosti ahdistavalta ja repivältä, ja vain harvoin sieltä kuului kunnollista melodiaa. Tunnetilat vaihtuivat useasti hitaasta nopeaan.
Onko yhteiskunnasta tullut sirkus, missä jokainen esittää jotain? Ihmiset eivät enää tiedä keitä he ovat ja mikä on elämän tarkoitus. Nämä ihmiset olivat koko ajan totisia ja hyvin ilmeettömiä. Ei kuulunut naurua, vain yksi hahmo itki useasti.
Käsikirjoittajan sielunmaisema vaikuttaa hyvin masentavalta ja ahdistuneelta. Esillä oli alistava nainen, joka seisoi miehen päällä ja painoi tätä korkokengillä alas. Oli myös kohtaus, missä tyttö potki poikaa nivusiin ja sen jälkeen sylki toista tyttöä vasten kasvoja. Kovin aggressiivista ja loukkaavaa.
Ja koko ajan taustalla soi melankolinen, välillä korvia raastava musiikki. (Väliajalla tiedotettiin että on mahdollista tilata soundtrack. Voi hyvät hyssykät, sellaista jos kuuntelisin niin haluaisin kyllä hypätä parvekkeelta). Eräässä kohtauksessa nainen tekikin itselleen hirttosilmukan ja roikkui siinä. Alkoi niin sanotusti ahdistaa siellä katsomon puolella, kun koko ajan oli niin synkkää ja toivotonta, ilmeetöntä ja äänetöntä. Sääliksi kävi myös klovni-parkaa (vaikka muut yleisössä nauroivat hänelle). Minusta hän oli surullinen, itseään etsivä ihmisparka, joka välillä hakkasi rumpuja täysillä.
Väliajan jälkeen alkoi siis toinen puoliaika, ja näytös etenei periaatteessa samalla tavalla kuin ensimmäinenkin, mutta nyt mukana oli enemmän draivia. Hahmoilla oli jokaisella päällään jotain värikästä (aiemmin pelkkää mustaa) ja tempo oli kiivaampi. Jokaisella oli myös jokin raajarikkoisuus: lasta jalassa, kävelykeppi tai yksi hahmo oli kiinni pinkissä pyörätuolissa, minkä kanssa hän sujuvasti heilui tangolta toiselle. Yleisön mielestä nämä kaikki olivat jostain syystä hauskoja juttuja ja kuului paljon naurua, mutta minua itketti. Ajattelin, miten monet ihmiset tuntevat itsensä raajarikoiksi tai jollain tavalla henkisesti vammautuneiksi. Silti esitetään että kaikki on hyvin. Klovni-paralla oli nyt päällään vaaleanpunainen tyllimekko ja käsi oli paketissa, hän oli entistä surullisempi. Koko näytelmän ajan osa hahmoista käveli väärinpäin tai jotenkin ihan vääntyneesti, ja tämäkin kuvastaa mielestäni sitä, miten monella on asiat elämässään vinosti eikä tiedä miten päin olisi ja mihin suuntaan kävelisi.
Ihmisen identiteetti oli myös hukassa ja kyynärpäätaktiikkaa käytettiin kun haluttiin päästä keinuun tai trapetsille. Minäminäminä. Rakkautta ei ollut näkyvissä, vain himoa. Yhdessä kohtauksessa oikein mietin, miten sen miehen suusta oli saatu tulemaan niin paljon kuolaa, kun hän lähestyi naista. Ja loppujen lopuksi kaikki olivat kaikkien kanssa. Toisessa puoliajassa yksi hahmo oli muuttunut hevoseksi, ja aikansa ratsastettuaan ympäriinsä hän löysi itselleen (ihmis)kaverin, ja he antautuivat himokkaaseen kanssakäymiseen ensin seisaallaan,sitten lattialla. Istuimme takana niin lopuksi kuulin vain hirnuvan äänen. (tässä kohtaa katsomossa naurettiin ja ihmettelin miten eri tavalla katson tätä näytelmää) Hevosen ja naisen vehdatessa lattialla muuttui musiikki rajuksi biletysmusiikiksi ja muut hahmot tulivat heidän ympärilleen kainalosauvoineen tanssimaan.
Tässä kohtaa minä ja ystäväni lähdimme pois. Kontrasti oli liian suuri sen suhteen että oli luullut menevänsä sirkukseen viettämään rentoa iltaa ja olikin joutunut keskelle modernia teosta nykyihmisen ahdistuneen mielen syövereihin.
Toisaalta oli kauhean kiinnostavaa päästä tuollaiseen sielunmaisemaan sisään; itselläni kun on hyvin erilainen maisema. Jos minä olisin tehnyt tuon näytelmän, niin se olisi ollut täynnä väriä, valoja, kimallusta ja kaunista musiikkia. Tanssia ja akrobatianumeroita. Jonglöörausta ja ilmapalloja. Hattaraa ja tulennielemistä.Niin se vaan on että jos yksi sinulta puuttuu, niin sinulta puuttuu kaikki.
Tämä oli minun tulkintani.Näyttelijät suoriutuivat tehtävistään erinomaisesti ja olivat oikeasti taitavia vaativissa akrobatiatempuissaan. Huoneteatteri vaikutti teatterina ihanalla tavalla tutulta Linnateatterilta ja aion käydä siellä vielä uudestaan, mutta ensi kerralla ehkä joku toinen näytelmä kuitenkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)