Circus Uusi Maailma: Globally wanted.
Nimi kuulostaa lupaavalta. Rakastan sirkustaidetta, varsinkin sellaista Cirque du Soleil -tyyppistä teatterin ja sirkuksen laadukasta yhdistelmää. Kesällä kävin katsomassa Turussa upean Cirque Draculan.
Tämä oli Jyväskylän Huoneteatterin produktio ja mainos näytti kiehtovan salaperäiseltä. Sain ystävän mukaan ja vaikka molemmilla oli hektinen viikko ja kaikenlaista, niin sovimme, että menemme rentoutumaan ja saamme ajatukset johonkin muuhun vähäksi aikaa.
Näyttelijät näyttelivät hyvin ja Huoneteatteri itsessään muistutti Linnateatteria (turkulaisille ei muuta tarvitse sanoakaan). Seuraavassa on minun oma subjektiivinen kokemukseni ja tulkintani.
Kun pääsin ajatuksesta että koska se sirkus alkaa ja tajusin että tämä on modernia taidetta, aloin tulkita esitystä ohjaajan/käsikirjoittajan näkemyksestä nyky-yhteiskunnasta, tästä ajasta missä elämme ja ihmisten sielunmaisemasta. Se ei näyttänyt kauniilta. Koko ajan oli kovin pimeää. Ihmiset elivät pimeydessä. He eivät puhuneet -ainoa ääni oli taustamusiikki, mikä minusta kuulosti ahdistavalta ja repivältä, ja vain harvoin sieltä kuului kunnollista melodiaa. Tunnetilat vaihtuivat useasti hitaasta nopeaan.
Onko yhteiskunnasta tullut sirkus, missä jokainen esittää jotain? Ihmiset eivät enää tiedä keitä he ovat ja mikä on elämän tarkoitus. Nämä ihmiset olivat koko ajan totisia ja hyvin ilmeettömiä. Ei kuulunut naurua, vain yksi hahmo itki useasti.
Käsikirjoittajan sielunmaisema vaikuttaa hyvin masentavalta ja ahdistuneelta. Esillä oli alistava nainen, joka seisoi miehen päällä ja painoi tätä korkokengillä alas. Oli myös kohtaus, missä tyttö potki poikaa nivusiin ja sen jälkeen sylki toista tyttöä vasten kasvoja. Kovin aggressiivista ja loukkaavaa.
Ja koko ajan taustalla soi melankolinen, välillä korvia raastava musiikki. (Väliajalla tiedotettiin että on mahdollista tilata soundtrack. Voi hyvät hyssykät, sellaista jos kuuntelisin niin haluaisin kyllä hypätä parvekkeelta). Eräässä kohtauksessa nainen tekikin itselleen hirttosilmukan ja roikkui siinä. Alkoi niin sanotusti ahdistaa siellä katsomon puolella, kun koko ajan oli niin synkkää ja toivotonta, ilmeetöntä ja äänetöntä. Sääliksi kävi myös klovni-parkaa (vaikka muut yleisössä nauroivat hänelle). Minusta hän oli surullinen, itseään etsivä ihmisparka, joka välillä hakkasi rumpuja täysillä.
Väliajan jälkeen alkoi siis toinen puoliaika, ja näytös etenei periaatteessa samalla tavalla kuin ensimmäinenkin, mutta nyt mukana oli enemmän draivia. Hahmoilla oli jokaisella päällään jotain värikästä (aiemmin pelkkää mustaa) ja tempo oli kiivaampi. Jokaisella oli myös jokin raajarikkoisuus: lasta jalassa, kävelykeppi tai yksi hahmo oli kiinni pinkissä pyörätuolissa, minkä kanssa hän sujuvasti heilui tangolta toiselle. Yleisön mielestä nämä kaikki olivat jostain syystä hauskoja juttuja ja kuului paljon naurua, mutta minua itketti. Ajattelin, miten monet ihmiset tuntevat itsensä raajarikoiksi tai jollain tavalla henkisesti vammautuneiksi. Silti esitetään että kaikki on hyvin. Klovni-paralla oli nyt päällään vaaleanpunainen tyllimekko ja käsi oli paketissa, hän oli entistä surullisempi. Koko näytelmän ajan osa hahmoista käveli väärinpäin tai jotenkin ihan vääntyneesti, ja tämäkin kuvastaa mielestäni sitä, miten monella on asiat elämässään vinosti eikä tiedä miten päin olisi ja mihin suuntaan kävelisi.
Ihmisen identiteetti oli myös hukassa ja kyynärpäätaktiikkaa käytettiin kun haluttiin päästä keinuun tai trapetsille. Minäminäminä. Rakkautta ei ollut näkyvissä, vain himoa. Yhdessä kohtauksessa oikein mietin, miten sen miehen suusta oli saatu tulemaan niin paljon kuolaa, kun hän lähestyi naista. Ja loppujen lopuksi kaikki olivat kaikkien kanssa. Toisessa puoliajassa yksi hahmo oli muuttunut hevoseksi, ja aikansa ratsastettuaan ympäriinsä hän löysi itselleen (ihmis)kaverin, ja he antautuivat himokkaaseen kanssakäymiseen ensin seisaallaan,sitten lattialla. Istuimme takana niin lopuksi kuulin vain hirnuvan äänen. (tässä kohtaa katsomossa naurettiin ja ihmettelin miten eri tavalla katson tätä näytelmää) Hevosen ja naisen vehdatessa lattialla muuttui musiikki rajuksi biletysmusiikiksi ja muut hahmot tulivat heidän ympärilleen kainalosauvoineen tanssimaan.
Tässä kohtaa minä ja ystäväni lähdimme pois. Kontrasti oli liian suuri sen suhteen että oli luullut menevänsä sirkukseen viettämään rentoa iltaa ja olikin joutunut keskelle modernia teosta nykyihmisen ahdistuneen mielen syövereihin.
Toisaalta oli kauhean kiinnostavaa päästä tuollaiseen sielunmaisemaan sisään; itselläni kun on hyvin erilainen maisema. Jos minä olisin tehnyt tuon näytelmän, niin se olisi ollut täynnä väriä, valoja, kimallusta ja kaunista musiikkia. Tanssia ja akrobatianumeroita. Jonglöörausta ja ilmapalloja. Hattaraa ja tulennielemistä.Niin se vaan on että jos yksi sinulta puuttuu, niin sinulta puuttuu kaikki.
Tämä oli minun tulkintani.Näyttelijät suoriutuivat tehtävistään erinomaisesti ja olivat oikeasti taitavia vaativissa akrobatiatempuissaan. Huoneteatteri vaikutti teatterina ihanalla tavalla tutulta Linnateatterilta ja aion käydä siellä vielä uudestaan, mutta ensi kerralla ehkä joku toinen näytelmä kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti