Unikouluraporttia

Alkutilanne: Valtteri 9kk ja heräilee joka yö monta kertaa. En ole enää edes jaksanut laskea etten masennu... Helpoin tapa jatkaa omia uniaan on lykätä tissi suuhun -Valtteri nukkuu vieressä, jotta sekin onnistuu mahdollisimman vähällä vaivalla.
Lopputuloksena tästä on se, että olen todella väsynyt, kun ei tule yhtään yhtenäistä unijaksoa. Jossain vaiheessa (monta kuukautta sitten) oli muutamia hyviä öitä, jolloin saattoi olla 3 tunnin unijaksoja. Muistan että oli yksi yö, jolloin hän heräsi vain kaksi kertaa koko yön aikana. Se oli jotain todella ihmeellistä.
Jotenkin tilanne on nyt riistäytynyt käsistä ja Valtterin mopo on lähtenyt lapasesta näiden heräilyjen kanssa. Aika siis aloittaa unikoulu ja lopettaa yötissittely, jonka seurauksena toivottavasti unijaksot pidentyvät. Tai ainakin sitten joku toinenkin (=mies) voi nukkua hänen kanssaan.

Unikoulun aloittaminen viivästyi muuton takia, ja vielä yksi kuumeflunssakin ehti olla ennen kuin päästiin aloittamaan.

Ensimmäiset 4 yötä mies nukkui Valtterin kanssa. Siitä kaikki kiitos miehelleni, joka suostui tähän vaikka lähti aamulla töihin! Ensimmäinen yö: V heräili tunnin välein, miehen piti nousta joka kerta ja ottaa V syliin riipputuoliin. Nukahti siihen (V siis) suht nopeasti, ei kovasti huutoa.
Järjestely on siis niin, että Vn kanssa nukutaan vierashuoneessa -nyt myös kuvioissa pinnasänky.
Toinen yö: sama juttu, yksi herääminen vähemmän.
Kolmas yö:sama, joutui nyt nousemaan keinuun.
Tulimme Turkuun, ei matkasänkyä joten jännittävää mitä tapahtuu kun V nukkuu taas vieressä. Ekan yön nukkui miehen vieressä -itse heräsin kaksi kertaa itkuun mikä loppui suht nopeasti. Miehen mukaan heräsi oikeasti useammin, mutta silloin riitti että laittoi tutin suuhun ja nukahti siihen.

Tämän jälkeen minä nukuin Vn kanssa, kaksi yötä siis ihan vieressä. Ei siinä kyllä nukkumaan pystynyt kun V pyöri ja hyöri. Aamuyöstä kun unen laatu selvästi heikkenee, hän tajusi että minä (=tissi) olen vieressä ja suuttui kun mitään ei tapahtunut. Piti kantaa aika kauan aikaa sylissä, että nukahti uudelleen.

Sitten taas Jyväskylässä ja pinnasänkykuvioissa ja vaihtelemme yövuoroja.
PLUSSAA on se, että V nukkuu nyt pinnasängyssä ja yötissittelystä päästiin yllättävän helposti eroon.
ONGELMA on edelleen nukahtaminen; vauvana tottui nukahtamaan syliin ja sama meno jatkuu. Miehen taktiikka on katsoa telkkaria ja V nukahtaa siinä syliin, minä taas pidän häntä Manduca-kantorepussa, istun jumppapallon päällä ja surffailen netissä tai puhun puhelimessa.
Heräilemisten määrä vaihtelee yöttäin. Alussa päätin että klo 7 on raja, että silloin voi olla aamutissi, koska siitä voi sitten jo herätäkin (V nukahtaa siis siinä 22 maissa). Jossain kohti se muutti klo 6ksi ja toivon että se pysyy, helposti tuo aamutissiaika aikaistuu ja aikaistuu...
Viime yö oli toisaalta hyvä, sillä V nukkui klo 22 alkaen pinnasängyssä (sänky meidän sängyn vieressä toinen laita alhaalla) ja kaksi kertaa heräsin laittamantutin suuhun. (Klo 3.30 piti nousta kun Sofian jalkoihin sattui, kasvukipuja. Annoin särkylääkkeen ja hieroin jalkoja). Klo 5.30 V heräsi eikä enää tutti kelvannut, kauheaa karjuntaa sen sijaan. Yritin antaa tuttipullosta maitoa, karjunta vain yltyi. Kiedoin kapaloon ja istuin jumppapallon päällä, vähän tyyntyi mutta ei nukahtanut. Loppujen lopuksi olin niin väsynyt että ajattelin että ehkä hän on oikeasti nälkäinen ja näin oli sitten aamutissin aika, mutta kello olikin siinä vaiheessa jo 5.50. V nukahti sitten viereen ja siirsin hänet siitä vielä pinnasänkyyn. Seuraavaksi hän heräsi klo 8 täysin pirteänä ja iloisena. Kiikutin hänet miehelle ja jatkoin itse vielä unia. Klo 9.30 V tuotiin aamupalamaidolle ja siitä hän menikin sitten ekoille päikkäreille ulos.

Joten ehkä tämä ei enää ole unikoulua vaan tämä on nyt tällaista arkea. Unikoulun seuraava vaihe saattaa olla sänkyyn nukahtaminen, viimeistään sitten kun ei enää jaksa kantaa häntä -selkä kyllä on jo vähän sitä mieltä että kohta voisi olla senkin aika.

Latinopraise cha cha cha

Eilen tulin ulos mukavuusalueeltani ja kokeilin itselleni täysin uutta lajia eli latinotanssia. KÄÄK!!!

Tunnin nimi oli latinopraise.
Tunnin alussa oli rukoushetki missä ohjaaja mm kiitti Jumalaa siitä että hän on luonut liikkeen ja tanssin yhdeksi ilmaisukanavaksi ja että Jumala itsekin on liikkunut, pyörinyt ja hyörinyt luodessaan maailmankaikkeutta. Siitä tuli mieleeni eräs taulu, jonka nimeä en nyt saa mieleeni. Siis se tummansinisävyinen, missä on keltaisia pyrstötähden näköisiä pyöriviä systeemejä. Tämä juliste on ollut Turussa Åbo Akademin ruokalan ruokalinjaston seinällä.

No niin, alkulämmittelynä oli salsa-askelia. Kerta kaikkiaan, miksi minun lantioni ei liiku samalla tavalla kuin opettajan? Tunsin itseni todella rautakangeksi. Tunnilla oli mukana yksi etelä-amerikkalaisen näköinen tyttö, joka ikään kuin luonnostaan liikkui musiikin tahdissa. *huokaus*
Pelonsekaisin tuntein odotin mitä tuleman pitää, sillä tämä oli vasta alkulämmittelyä. Varsinainen koreografinen osuus oli siis cha cha chata. Tunnin aikana opin koko koreografian, kun sitä tehtiin ilman musiikkia ja laskien, mutta heti kun laitettiin musiikki, sekosin laskuissa. Voiko se mennä jotenkin niin, että askeleet ja musiikin iskut eivät osu kohdalleen? En osaa sanoa, enkä kehdannut kysyä...
Tunnilla oli kuitenkin todella mukava ja ystävällinen henki, joten en kokenut suurta epäonnistumista vaikka en mukana täydellisesti pysynytkään. Koin vain miltä tuntuu olla rautakanki kauniiden kedon kukkien seassa...

Karatetunneilla sanotaan usein myös lantion käytöstä, ja se on karatessakin ollut kompastuskiveni. Pitäisikö siis jatkaa latinopraisea jotta saisin paremman tatsin lantionkäyttööni, mikä edesauttaisi myös karatessa kehittymistä?

Latinopraise -tunti oli tuntina hyvä ja pedagogisesti hyvin rakennettu (opettaja ei pääse karvoistaan) ja opettaja on todella innostava ja lämminhenkinen. Luulen vain että en ole kuitenkaan latinotyyppiä. Seuraava tunti, bodyforming, oli enemmän minunnäköiseni: suoraa toimintaa ja karkeaa lihaskuntoa. Vanhat kunnot punttisalit ovat minunnäköisiäni paikkoja (aitoa toimintaa) ja tansseista tykkäisin eniten jostain hiphopshowdancejumpjumpmoveyourbodyhyppyjapotku -tyyppisestä hyvällä musiikilla. Osaisinkohan linkittää tähän biisin minkä tahdissa haluaisin tanssia silleen että joku tekisi siihen edellämainitunkaltaisen koreografian. No, biisi on ainakin fb-seinälläni. Ja MaryMaryn Shackles on yksi tanssijalkaani nostavaa musaa.

Aion silti käydä vielä katsastamassa sen aikuisbaletin. Eihän sitä tiedä jos minussa asuukin ballerina? Kiai!

Aurora the Ranger, Part I

Aurora the Ranger 110 vuotta

Strength: 14

Dexterity: 16

Constitution: 8

Intelligent: 13

Wisdom: 14

Carisma: 13

Ominaisuudet:

• bow bonus
• kiipeäminen
• empatia eläinten kanssa
• ”opetuslapset”
• move silently
• pass without trace
• priest spells
• speak with animals
• internal compass
• allure
• glibness
• impersonation
• herbalism
• animal lore
• bowyer
• survival
• rope use
• english, lukeminen ja kirjoittaminen
• tracking
• healing
• elf, lukeminen ja kirjoittaminen

Phobia: crowds, spiders

Tavarat: reppu, elven bow, haarniska, tikari, vaatteet, 112 kultarahaa, short sword

Osaa käyttää kaikkia jousia ja lyhyttä miekkaa, ekspertti composite bowssa

''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

Tarinani alkoi 110 vuotta sitten kaukana lännessä, paikassa jota en edes itse tiedä. Äitini oli vaalea ja kaunis high-elf, isäni puolestaan kuuluisa ranger. Yleensä haltiat eivät tunne vetoa muihin olentoihin, mutta vanhempani rakastuivat toisiinsa heti ensi silmäyksellä. Miksi ja miten, en tiedä, sillä äitini ei ole kertomassa minulle sitä. Muiden puheiden perusteella tiedän vain sen, että heillä oli poikkeuksellisen luja side toisiinsa ja niinpä synnyin minä.

Kauan aikaa en kuitenkaan kerinnyt nauttimaan omista vanhemmistani, sillä äitini ja isäni kuolivat eräänä kauniina päivänä metsässä. Jälleen kerran, kukaan ei tiedä miten se on mahdollista; olivathan he molemmat metsää rakastavia ja koko ikänsä siellä asustaneita henkilöitä. Itse muistan vain sen, että minut oli jätetty nukkumaan erään puun alle ja että he eivät koskaan palanneet. Vietin yön siellä yksin, mutta en osannut pelätä. Yö oli niin kaunis. Taivas oli kirkas ja täynnä tähtiä, ja ne lohduttivat minua. Tunsin olevani turvassa; tulisin kyllä selviytymään tästä kunnialla. Mitä kauemmin tuijotin tähtiä, sen paremmin tunsin sen, ja pystyin jopa näkemään itseni vanhana ja elämäänsä tyytyväisenä haltiana.

Minua on ilmeisesti siunattu onnella, sillä seuraavana päivänä uudet vanhempani löysivät minut. He olivat sylvan elf -pariskunta, yrttienkeruumatkalla. Ensimmäinen sana, minkä muistan uuden äitini Sarian minulle sanoneen, oli: ”Kas kuinka kaunis Aurora (=iltatähti)”.

Lähes koko tähänastisen elämäni olen siis viettänyt metsähaltioiden parissa. Minut otettiin avosylin vastaan tähän elämäniloiseen joukkoon. Alussa olin hyvinkin tyytyväinen olooni; minulla oli sisko nimeltä Meredith, joka oli tyypillinen metsähaltia, ruskettunut ja rakasti metsää enemmän kuin mitään muuta. Meidän paras kaverimme oli D'omir, joka oli metsähaltia myöskin, mutta hänen suvussaan virtaa kuulemma lähes kaikkien elf-rotujen verta.

Metsän palvomisessa en suinkaan jäänyt Meredithille ja D'omirille jälkeen, vaan yhdessä opettelimme kulkemaan metsässä ilman, että kukaan huomasi meitä, teimme ansoja köysillä ja muutaman pikku erehdyksen takia Saria päätti myöskin opettaa meille yrttien salat, mitä saa ja mitä ei saa syödä.

Noin 70 vuotta leikimme yhdessä metsässä, oppien kaikki sen salat. Yksikään puu ei ollut vieras meille, samoin tunsimme myös kaikki metsän eläimet. Minulle oli alusta asti selvää, että osasi myös puhua niiden kanssa, ja yllätyin kun kerran huomasin, että Meredith ei tajunnut, että eräs linut varoitti meitä ihmisistä. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin ihmisen läheltä. En nimittäin kertonut Meredithille varoituksesta, vaan uteliaisuuttani jäin paikalleni kuusen kätköön. Yhtäkkiä ne ratsastivat meidän lähellemme, ja juuri meidän kohdallamme pysähtyivät tauolle. Minulla heräsi valtava tiedonhalu heitä kohtaan; mistä maasta he olivat ja mitä he tekivät täällä. Tätä pohtiessani Meredith oli jo tarttunut jousipyssyynsä ja tähtäsi suoraan ihmisiä kohti. Sain hädin tuskin estettyä hänen aikeensa, josta Meredith on vieläkin katkera. Hänen mukaansa kuka tahansa ulkopuolinen, joka astuu hänen alueelleen, saa luvan kuolla. Itse olisin ollut samaa mieltä, jos ihmiset olisivat uhanneet meitä.

Kun täytimme 75 Saria päätti, että meidän olisi myös aika osasta muutakin kuin metsässä selviytyminen. Jousipyssyn lisäksi saimme lyhyet miekat, joihin oli kaiverrettu meidän nimemme. Meredith halusi keskittyä miekkaan, minä puolestani jousiin. Toki opin käyttämään omaa miekkaani loistavasti, mutta minkä tahansa jousipyssyn nähtyäni osasin käyttää sitä ilman opetusta. Composite bow oli kuitenkin suosikkini, ja tämän aseen käytössä opin mestariksi.

Tänä aikana aloin vieraantua rakkaasta siskostani Meredithistä ja parhaasta leikkikaveristani D'omirista. Ehkä osaksi sen takia, että itse huomasin meidän erilaisuutemme. Se ei johtunut pelkästään kiinnostuksen kohteistamme, vaan myös ulkonäkömme oli erilainen. Metsäkeijut ovat tummanpuhuvia, lähes puiden kaarnanvärisiä ja näköisiäkin iholtansa. Minä taas olin vaalea. Hiukseni olivat vaaleat ja silmät siniset, mikä metsähaltioiden mukaan tietää onnea. Eikä se ole vielä tähän mennessä osoittautunut vääräksi, sillä jotenkin olen aina selvinnyt kunnialla vaikeudesta kuin vaikeudesta.

Halusin oppia lisää myös yrteistä, ja Saria opetti minua. Nyt ei enää riittänyt, että tiesin mitä saa syödä, vaan halusin myös tietää mitä kannattaa syödä jos...

Yhä enemmän minua alkoi myös kiehtoa ulkomaailma. Joka päivä tein pitempiä ja pitempiä matkoja, mutta koskaan en eksynyt, sillä sisäinen vaistoni kertoi minulle mistä olin tullut. Mitä pitempiä matkoja tein, sitä kiinnostuneemmaksi tulin. Öisin, olinpa sitten matkoilla tahi en, tuijotin taivaalle ja ihastelin tähtiä. Saria ilmeisesti huomasi tämän, koska lähetti minut haltian luokse, joka osasi kertoa minulle tähdistä ja taivaankappaleista kaiken. Tästä lähin siis tiesin, koska kannatti lähteä vaeltelemaan, ja koska pilvet näyttivät taas siltä, että oli paras kääntyä takaisin päin.

Vaeltelemisesta oli tullut minulle pakkomielle. Kukaan ei edes yrittänyt estää minua siinä, koska kaikki olivat huomanneet, että minulla on luja tahto ja jos halusin tehdä jotain, sen myös tein. Huhut alkoivat myös liikkua minun syntyperästäni. Sanottiin, että jos suvussa virtaa rangerien veri, se ei voi lakata virtaamasta ennen kuin kyseinen olento on nähnyt maailmaa tarpeeksi ja kuolee.

Salmiakista

Suuni on täynnä panttereita. Ne ovat parhaita silleen että suu on niitä ihan täynnä, sama juttu kuin laivalla myytävien pingviinisalmiakkien kanssa.

Salmiakki on suosikkini. Eräs lapsuudenmuistoni on, kuinka isoäiti ja isoisä tulivat käymään meillä pohjoisessa ja toivat tuliaisiksi minulle ja siskolleni molemmille oman ison -siis todella ison- irtokarkkipussin salmiakkia. Siis pelkkää salmiakkia!!! Se oli ostettu Karkkipussista, pussi oli oranssivinoraidallinen paperipussi missä luki Karkkipussi ja oli kaupan logo sellainen vanha käärepaperikarkki. Muistan kuinka joskus Helsingissä käydessämme kävimme tuolla Karkkipussissa; se oli pienen tytön unelma. Laatikoittain irtokarkkia, ja monta erilaista mustaa.
Saimme syödä niin paljon kuin jaksoimme, ja menimme syömään salmiakkia takapihan puutarhakeinuun. Istuimme keinun "lattialla" ja nautimme. Pussissa oli niin montaa uutta salmiakkilajia -etenkin mustat sammakat jäivät mieleen. Ja mustat Malacon kalat.
Niinhän siinä kävi että söimme niin paljon että tuli paha olo, mutta karkkia jäi silti! Ne äiti takavarikoi odottamaan karkkipäivää. En tiedä oliko hänellä taka-ajatuksena se, että olisimme syöneet niin paljon, että kiintiö olisi tullut loppuiäksi täyteen, mutta ei. Edelleen irtokarkkipussini on pääasiassa musta -jokunen "musta" lammas tosin on nykyään joukossa.

Huomaan että salmiakkimakuni on iän myötä muuttunut. Nuorempana suosin mm turkinpippureita ja muita kovia salmiakkeja. Ufot olivat vähän huijausta kun niissä oli sisällä salmiakkijauhetta, mutta suurin osa kuitenkin sitä punaista. Joskus myöhemmin tuli mukaan kokosalmiakkiufoja.

Sitten oli just nämä Malacon kalat (ja ne muuten olivat hyviä juuri niiden hedelmäkalojen kanssa, toivat salmiakkikalan aromin parhaiten esiin).

Jossain vaiheessa pidin erityisesti pehmeistä ufoista ja KingKongeista.

Nyt, lähes 30 vuotta salmiakkia syöneenä tiedän jo tasan tarkkaan miltä mikin salmiakkilaji maistuu. Kun menen karkkilaareille ennen leffaa niin mietin mikä "olo" minulla on, mitä makua tekee mieli.

Ja edelleen pussini on pääasiassa musta, mutta salmiakin sijasta siellä on nykyään paljon lakritsaa ja suklaata. Ne ovatkin valloittamattomat karkkisaarekkeet, lakumaut ja suklaa (mutta tumma!). Sehän sopii muuten Jyväskylään, täytyy ottaa suunta kohti Pandan tehtaita. Nyt otan suunnan kohti keittiön kaappia ja haen sieltä tummaa suklaata, sillä pantterit loppuivat.

Me, myself and I

Kun muutimme Jyväskylään, leikittelin ajatuksella että nyt kun kukaan ei tunne minua, voisin ottaa minkälaisen roolin tahansa. Voisin alkaa olla toisenlainen, ja ehkä, jos tarpeeksi kauan esittää jotain, niin itsekin uskoisi olevansa sellainen ja sitten olisi oikeastikin se, eikä enää esittäisi. Minkälainen sitten olisin?

Voisin alkaa oikein todelliseksi kotiäidiksi. Täällä leipoisin hiki hatussa ja puhuisin miten ihanaa on olla kotona lasten kanssa ja miehellä olisi aina viideltä ruoka lämpimänä pöydässä. Voisin jopa alkaa kutoa lapsille villasukkia ja kaulahuiveja ja saisin kiksejä Prisman tarjouksista.

Tai sitten olisin hiljainen hiirulainen, olisin ihan hiljaa puistossa ja puhuisin aina kuiskaten.

Tai sitten vastakohta: olisin tosi ronski, peräti rääväsuinen. Päästelisin kaksimielisiä vitsejä ja suolikaasuja äänekkäästi. Katsoisin miten naapurit reagoisivat.

Tai sitten olisin hihhulimpi mitä nyt olen. Vastaisin aina raamatunlauseilla ja olisin nöyrä. lempeä ja pään päälläni olisi rengas.

Totuus kuitenkin on, että en voisi ikinä olla mikään noista.
Minusta on mukavaa olla kotona lasten kanssa, mutta tarvitsen viikottain omaa aikaa ja omia juttuja.
En osaa mitään mikä vaatii kädentaitoja, mutta olen menossa kansalaisopiston nukentekokurssille!
Saan kiksejä siitä että postimerkissä ei ole leimaa ja voin käyttää sen uudestaan.
Minusta on ihana hiljentyä hämärässä huoneessa, keinutuolissa vilttiin kääriytyneenä. Joko omissa ajatuksissani tai hyvää kirjaa lukien.
Sanon aika suoraan mitä ajattelen, joskus ennen kuin ajattelen. Mutta hyvät käytöstavat pitää ihmisellä olla. Sitäpaitsi kaksimieliset vitsit ovat huonoja ja halpaa huumoria.
Haluaisin oppia ulkoa raamatunlauseita, sillä ne useasti lohduttavat ja rohkaisevat, ja haluaisin viljellä niitä eteenpäinkin. Haluaisin paidan, missä lukee että Jesus is not a religion (olen kerran nähnyt sellaisen ohikulkijalla). Tai sitten Kiroilevan siilin, joka sanoo että Tsiisös (tällaisenkin olen hänyt).

Bodyforming

Blogini on ollut väsymystauolla. Meinasin jo virallisesti lopettaa tämän (siksi nimi onkin pop up blog, jotta voin koska vain lopettaa pop up -ideologian mukaisesti), mutta kun eräs uskollinen lukijani vihjaisi että voisi taas lukea blogia, niin otin neuvosta vaarin eli isoisän ja istahdin kirjoittamaan.
Tauko tosiaan johtui siitä, että olen ollut todella väsynyt iltaisin Valtterin takia. Hän on laittanut yöt ranttaliksi ja siksipä unikoulu odottaa häntä. Päivisin kun hän on päiväunilla täytyy tehdä miljoonan asiaa ja priorisoida ainakin ruuanlaitto kärkipäähän -blogin kirjoittaminen on valitettavasti tässä priorisoinnissa siellä häntäpäässä. Yleensä olen kirjoittanut blogia illalla Valtsun nukahdettua, mutta siis viime aikoina olen mennyt itsekin nukkumaan. Tällä hetkellä hän on siis kipeä joten menee aikaisemmin nukkumaan, ja toisaalta keksin, että voin kirjoittaa vaikka hän on vielä rintarepussa enkä ole siirtänyt häntä sänkyyn (nukutan hänet siis edelleen rintareppuun, mutta unikoulussa saa opetella myös nukahtamaan sänkyyn). Huoneessa on pimeä, mutta kiitos yläasteen konekirjoitustuntien, osaan kirjoittaa pimeässä ja silmät kiinni kymmensormijärjestelmällä. Konari oli muuten yläasteen hyödyllisin aine. Itse asiassa ainoa, mistä on näin jälkikäteen ollut oikeasti ja todella paljon hyötyä!

Uskollinen lukijani toivoi kuvausta kristillisen tanssikoulun tunneista. Olen toistaiseksi ollut vain bodyformingissa, mutta kuvailen sitä.
Ensinnäkin lähdin sinne pyörällä 13 minuuttia ennen tunnin alkua. Tiedossa oli vain osoite, joten tapani mukaan rukoilin ennen lähtöä että löytäisin hyvin perille. Löysin hyvin perille ja kun olin rukoillut että tunti alkaisi myöhässä niin niinhän se myös alkoi myöhässä eli ei tarvinnut tulla nolona ekaa kertaa kesken mukaan.

Paikalla oli noin kymmenkunta naista nuorista keski-ikäisiin. Aluksi oli lyhyehkö aerbicmainen koreografiosuus, silleen helppo että minäkin pysyin mukana. Tuntui ihanalta liikkua pitkästä aikaa! Musiikki oli koko tunnin ajan tosi hyvää gospelia. Jos ei olisi sanoja kuunnellut niin ei olisi kyllä tiennyt että on henksumusaa. Se huono puoli hyvässä musassa oli, että jäin välillä oikein kuuntelemaan sanoja ja unohdin tehdä jotain liikettä :)
Suurin osa tunnista oli bodyn formausta eli lihaskuntoa. En tiennyt että käsipainot olisi voinut ottaa mukaan, otan ensi kerralla. Käytiin kaikki suuret lihasryhmät läpi ja kuulemma tässä jaksossa painotetaan reisilihaksia. Juu, tuntuu vieläkin kahden päivän päästä sekä reisissä että vatsalihaksissa. Hyvä juttu siis.
Huomaan että minun on pakko käydä ohjatulla tunnilla vaikka periaatteessa samoja liikkeitä voisi tehdä kotonakin. Sitä ei vaan saan aikaiseksi, ja tunnilla on hyvää musaa, ohjaaja joka motivoi ja toiset -ja oma näyttämisen halu itselle ja varmaan muillekin. Loput vedetään kiukulla.

Loppuminuutit venyttelyä ja ihan lopuksi rentoutus, minkä aikana maattiin matoilla ja ohjaaja ohjasi meidät ensin rennoiksi. Rauhallinen musa taustalla hän luki pätkän Raamatusta ja puhui siitä meille, ikään kuin pieni iltahartaus. Se oli ihana hetki. Itselleni jäi mieleen siitä kun hän luki kohdan Joh 3:16 "sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut että antoi ainokaisen poikansa jottei yksikään hukkuisi vaan pelastuisi", ja sanoi että on paljon helpompaa uskoa että tuokin kohta on jollekin toiselle eikä minulle, että Jumalan on helppo rakastaa jotakuta muuta, mutta ei minua. Mutta että me saamme tuossa hetkessä omistaa itsellemme tuon kohdan ja uskoa, että Jumala rakastaa juuri minua ja haluaa juuri minulle hyvää.

Siis, voiko kokonaisvaltaisempaa hyvänolon tuntia enää olla? Fyysinen virkistyminen jumpan avulla. Psyykkinen virkistyminen siitä että pääsi neljän seinän sisältä ulos, tapasi muita ihmisiä ja sai tehdä sellaista mikä tuntuu omalta jutulta. Hengellinen virkistyminen Jumalan sanan avulla.

Menen toistekin.

Hyviä ja huonoja puolia randomisti

Valtteri kuumeessa
-kurjaa kun lapsi sairastaa, se huutaa ja haluaa olla kiinni minussa koko ajan
¤ (esittää plusmerkkiä kun en saa sitä tästä miniläppäristä esiin) rintarepussa se lämmittää minua mukavasti
-tosin hän painaa 9,3kg joten selkä tulee tästä kantamisesta kipeäksi
¤oman lapsen hengitys ja lähelläolo on toisaalta terapeuttista

Pieni asunto
-vähän tilaa, aina sotkuista, ei omaa rauhaa
¤kaikki lähellä toisiaan ja läheisyys on myös mukavaa, ja sitä paitsi tietää koko ajan mitä kukakin tekee

Portaat
-rasittavaa kiivetä, vaivalloista
¤liikunta

Biojätteen keräys
-haisee ja pikkukärpäset (vaikka onkin kansi)
¤kierrätys