Kolumni: Mistä on terveet perheet tehty?

Mistä on terveet perheet tehty?

Ilosta ja naurusta, pullantuoksusta ja siivotusta kodista...

...Ei!

Tilannekuva perheemme arkipäivästä: Olemme lähdössä kylään, jo puoli tuntia myöhässä. Isä hoputtaa (”taas me ollaan myöhässä”), esikoinen huutaa kun ei haluaisi pukea itse (mutta silti ei saa auttaa), kuopus väänsi kakat vaippaan juuri kun hänet oli saatu ahdettua talvihaalaariin ja äiti muisti että tuliaiset oli jälleen kerran unohdettu hankkia.

Lasten kasvattaminen ja perheen rakentaminen ei ole helppoa, vaikka tietysti olisi mukavaa että se sitä olisi. Tunnustan ja tunnistan itsessäni länsimaisen nyky-yhteiskunnan vaikutuksen: haluaisin, että saisin kaiken mitä haluaisin, ja että se kaikki tulisi minulle heti. Lapset tottelisivat, nukkuisivat ja söisivät nätisti. (Tein tänään isolla vaivalla hyvää ja terveellistä kalaruokaa, mutta kiitos oli että ”äiti mä en tykkää tästä, miks meillä on aina kalaa”).

Tunnustan ja tunnistan myös sen, että kun lapseni syntyi, minä aloin kasvaa. Samalla kun kasvatan lapsiani, kasvan ihmisenä. Asiat saavat uuden mittasuhteen, organisointikyky ja kärsivällisyys kehittyy. Löydän itsestäni uusia pimeitä puolia, mutta myös ennennäkemätöntä ja suunnattoman suurta rakkautta ja suojeluntahtoa.

Ennen esikoisen syntymään tiesin, että äitinä joutuu tekemään uhrauksia. Mutta vasta kun jouduin todella jättämään liikuntatreenit väliin enkä enää voinut tavata (sinkku)ystäviäni kahvilassa tai leffassa milloin itse tahdoin, koin järkytyksen. Olen vankina omassa kodissani. Toisaalta vankeudenkin kestäisi, jos vain saisi nukkua kunnolla. Suurin uhraus on ollut yöunet. Nykyään myös ostan tarjoustuotteita ja katson hintalapun ennen kuin ostan vaatteen. Ja silti valitan, vaikka tiedän, että taloudellisesti kuulun maailman rikkaimpaan vähemmistöön. Kuinka noloa.

Lapset ja perhe voivat hyvin, silloin kun äiti ja isä voivat hyvin. Olen viiden vuoden aikana kasvanut sen verran, että uskallan jo tunnustaa, että tarvitsen apua ja otan ilolla vastaan kaiken kotihoidon avun, mitä vain saan. Suosittelen samaa kaikille. Ystävät, naapurit, sukulaiset. Meillä on ollut myös palkattu siivooja -siinä tulee samalla tukeneeksi suomalaista pienyrittämistä.

Huutoa ja ”ikävänä äitinä” olemista täytyy vain sietää. Niin mukavaa ja helppoa kuin olisikin olla ”kiva” ja antaa lapsen päättää asioista, niin ainakin meidän perheessämme eräs rakennuspalikka on se, että aikuiset päättävät. Piste. Sitä ei tarvitse aina edes perustella. Näin tehdään koska äiti tai isä sanoo niin. Ja päätökset tehdään tietysti lapsen parasta ajatellen. Rajat ja rutiinit luovat lapselle turvallisuutta -vaikka nukkumaan ei olisikaan kiva mennä silloin kun vanhempi niin sanoo.

Meidän perheen iltarutiineihin kuuluu iltapalan ja hampaiden harjauksen jälkeen iltasatu ja iltarukous. Molemmat ovat ihana tapa viettää lapsen kanssa kahdenkeskinen hetki, jossa lapsi paitsi oppii uusia sanoja ja mielikuvituksen käyttöä, niin hän saa tuntea rakkaan vanhempansa läsnäoloa ja turvaa. Itse kysyn illan päätteeksi lapselta mikä kuluneessa päivässä on ollut mukavaa ja onko ollut jotain ikävää. Näistä asioista keskustelemme ja jätämme ilot ja surut iltarukouksessa Jumalalle. Ja lopuksi lapsi kietoo pienet kätensä minun ympärilleni ja sanoo että ”äiti sä oot maailman paras äiti, mä rakastan sua.”

Kun itse kaadun väsyneenä sänkyyn ja huokailen Jumalalle oman iltarukoukseni, kiitän siitä että minulla on ihana perhe. Tiedän että minusta ei tule koskaan täydellistä vanhempaa, mutta rukoilen, että osaisin ja uskaltaisin olla omannäköiseni vanhempi. Jo siinä riittää haastetta -mutta onneksi joka aamu on armo uusi.