Tarkennus edelliseen blogitekstiini: kukaan ei siis ole kuollut. Paitsi että muutto on aina pieni kuolema.
Viime aikoina olen pukeutunut lähinnä mustaan, huomasin tänään. Luulen että minulla on meneillään eräänlainen suruaika ja alitajuisesti pukeudun siksi mustaan. Musta on kyllä lempivärini, mutta silti.
Sain muutamia päiviä sitten kortin Turusta, missä oli kuva Aurajoesta ja Tuomiokirkosta. Voi, tuli tosi ikävä sinne! (se oli muuten ensimmäinen posti tänne osoitteeseen) Sitten tänään sain tekstiviestin ystävältäni ja ex-naapurilta, joka laittoi vanhaan tapaan viestin kysyäkseen joko olemme heränneet ja tulemmeko ulos leikkimään. Ja vanhaan tapaan luin viestin paljon myöhemmin, koska heräsimme yleensä paljon myöhemmin. Mutta tällä kertaa emme päässeet ulos heidän kanssaan.
Vieläkin on vähän sellainen haahuileva olo. Tänään huomasin kaipaavani pientä kaksiotamme, vaikka niin monet kerrat siellä olin niin raivostunut tilan vähyyteen ja pienuuteen. Nyt muistan vain sen miten ihanaa se oli, kun olimme kaikki niin lähellä toisiamme koko ajan... ;)
Kaipaan sitä tuttuutta ja olemisen helppoutta. Tuttuja kulmia ja bussireittejä. Ystäviä tietysti.
Ensi viikolla tulemme Turkuun. Ihanaa ja vähän jopa jännittää miltä se tuntuu tulla ikään kuin turistina tutuille kulmille. Tunnenko itseni siellä jo ulkopuoliseksi vai onko kaikki niin tuttua ja ihanaa että purskahdan heti itkuun?
Voi Turku. Sinulle on aina paikka sydämessäni.
Tänään tällaisissa kaihoisen surumielisissä tunnelmissa. Hyvää yötä. Toivottavasti näen unta Turusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti