Ajattelin tässä päivänä muutamana että hautajaisilla on tärkeä merkitys eloonjääneiden kannalta. Suurimman shokin jälkeen arjen kun täytyy vain jatkua, ja parhaiten arkeen pääsee kiinni tekemällä jotain. On hyvä, että on jotain järjestettävää, ajateltavaa ja suunnittelemista. Varsinkin suunnittelemista eteenpäin. Samalla tulee käsiteltyä menetystä, mutta tekemisen ohella ei pysty lamaantumaan. Varsinkin kun on vielä kaksi lasta, jotka edelleen vaativat ruokaa viisi kertaa päivässä.
Sofia muistaa jo paljon asioita, ja on kertonut miten hän ikävöi kavereitaan ja Karitsaa Turussa. Hänen kanssaan keskustelemme ikävästä ja muistelemme kivoja juttuja, mutta lopetan keskustelun aina siihen, että mietimme mukavia asioita täällä Jyväskylässä.
Takaisin hautajaisiin. Muistotilaisuuteen tulee omaiselle tärkeitä ihmisiä, jotka saavat kollektiivisesti surra ja muistella mukavia yhteisiä asioita. Ja itkeä yhdessä, se on tärkeää. Itku puhdistaa ja yhdistää. Muistotilaisuudessa ikään kuin virallisesti yhdessä päästetään omaisesta irti, sanotaan hyvästit ja mennään eteenpäin.
Totta kai muistijäljet jäävät. Uskon että vielä monen vuoden jälkeenkin jokin tietty laulu, paikka, kuva tai esine voi laukaista ison ikävän. Eikai ikävä koskaan oikeastaan lopukaan, ehkä se vain muuttaa muotoa eikä ole niin hallitsevaa. Ikävässäkin voisi varmaan koittaa muuttaa se kokemus rikkaudeksi. Olen niin onnekas ja minua on siunattu sillä, että olen saanut kulkea hetken -lyhyen tai pitkän- aikaa hänen kanssaan. Muistoihin voin aina palata ja hyvistä muistoista voi voimaantua vielä pitkän ajan jälkeenkin.
Eräs muisto syksyisestä Turusta: poljen sateessa töihin Aurajoen rantaa pitkin. Lamput valaisevat kauniita värikkäitä lehtiä ja ilmassa tuoksuu syksyinen sateen kirpakkuus ja raikkaus. Kotimaiset omenat ovat kypsiä, niitä on eväänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti