Kello on puoli kymmenen ja lapset nukkuvat eikä vielä nukuta itseä = äidin paras hetki päivässä.
Samalla myös ongelma -miten käytän tämän huumaavaan oman hetkeni parhaalla mahdollisella tavalla, niin, että saan siitä kaiken irti?!?
Ensin käyn naamakirjassa kirjoittamassa yhden tilapäivityksen. Sitten tarkastan sähköpostit, joita ei nykyään enää tule kuin uskolliselta West Elmiltä, joka yrittää myydä minulle joka päivä jotain eri tuotetta. Kertaakaan en ole lukenut mailia, suoraan roskakoriin vain.
Sitten: kirja vai sähköpostia ystävälle vai telkkaria vai dvdtä vai terveellistä iltapalaa vai herkuttelua vai jutustelua vai bloggaamista vai kaikkia näitä jossain suhteessa. Tänään satun olemaan vanhempieni luona joten päädyn iltapalapöytään heidän ja siskoni kanssa, syön semiterveellistä iltapalaa ja jälkkäriksi suklaata ja kirjoitan samalla blogia. Innostuin uudestaan tästä kun siskoni kertoi lukevansa säännöllisesti tätä :)
Olemme nyt siis muuttaneet. Tuntuu oudolta ajatus, että täältä vanhempien luota en enää menekään Turkuun kotiin, vaan koti on nyt Jyväskylässä. Tämä herättää kysymyksen: milloin asunto on koti? Onko se koti, kun sinne omistaa avaimen ja osakekirjan? Vai muuttuuko se kodiksi sitten kun se on maalattu ja tavarat oikeissa paikoissa ja muuttolaatikkot hävitetty? Vai sitten kun siinä on asunut jo vähän aikaa ja tietää oikotien kauppaan ja kirjastoon? Joku on sanonut että koti on siellä missä ihmiset ovat.
Muutossa oli kaksi haikeinta hetkeä. Ensin oli hetki, kun olin yksin tyhjässä asunnossa, keittiössä, ja katsoin ikkunasta ulos. Maisema oli niin tuttu: monen monta kertaa olen istunut keittiön tuolilla ja katsellut ikkunasta ulos. Muistelin erilaisia tunnetiloja ja vuodenaikoja, kun olen istunut siinä. Tuntui kuin olisin katsellut ajassa taaksepäin ja elin monta hetkeä samassa hetkessä.
Toinen oli se lopullinen hetki, kun suljin ulko-oven viimeisen kerran. Työnsin sen kiinni niin että kuulin loksahduksen. Tiesin että tein sen viimeisen kerran, ja se tuntui surulliselta. Luulen, että kaikesta hyvästä ja tutusta luopuminen tuntuu aina surulliselta. Tämä vain tuntui vielä niin symboliselta, ikään kuin olisin sulkenut samalla Turun-ajan oven taakseni. The case is closed. Mutta show must go on ja tulemme tietysti vielä käymään Turussa. Totta kai se on sitten erilaista, mutta kuitenkin. Miltäköhän mahtaisi tuntua muuttaa ulkomaille?
Äidin paras hetki taitaa olla lopuillaan. Kaksi isoa suklaapalaakin on jo mennyt. Tässä menisi helposti koko suklaalevy "koska olen sen ansainnut". Valtteri on ollut tänään itkuisa ja kärttyinen, hänellä on nuhaa ja kenties korvatulehduskin. Jos meno jatkuu samanlaisena täytyy käydä lääkärissä, mutta toivotaan että nyt tapahtuisi käänne parempaan.
Äiti ottaa nyt vielä kauramaitolasillisen ja kiipeää sitten yöpuulle. Se on hyvää yötä.
Heippa Laura! Vahingossa Facebookin kautta löysin tämän blogisi. Oikeasti minun pitäisi olla nukkumassa nyt, aivan ehdottomasti...
VastaaPoistaMe muutimme Ollin kanssa Turusta tänne Satakuntaan... öh... kaksi vuotta sitten? Ei, aiemmin jo. No. Kuitenkin. Muutimme Turusta:) Ja se oli minulle vaikeaa ja alakuloista, ja siksi tämä kirjoittamasi bloggaus (ja tuo myöhempi, jossa kerrot kotiutumisen haasteista, kun ei tiedä edes oikopolkuja - osuvasti kuvailet sitäkin) oli vallan koskettava. Tekstistäsi muistui mieleen elävästi juuri tuo, miten sulki oven viimeisen kerran ja joutui ''hylkäämään'' hyvän ja pitkäaikaisen ja rakkaaksi käyneen kodin (jopa Yo-kylän kotiin voi kiintyä!). Juuri se lukonkielen napsahdus on muuttoäänistä pelottavin.
Minulle muuton teki haikeaksi kai erityisesti se, että Turkuun jäi elämänvaihe ja -tapa, johon ei ollut enää paluuta. Lisäksi tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa; muutimme vain 5 kuukauden työsopimuksen perässä. (Mutta Luoja on armossaan venyttänyt sen 5 kuukautta kohta kolmeksi vuodeksi!) Vaikeaksi muuton teki se, että Olli sai aivan yllätyksenä työtarjouksen 28. 12. vuonna kysymysmerkki ja työt alkoivat tammikuussa sitten. Siinä oli parissa päivässä päätettävä, että muutetaan pois. Ja minä kun tarvin muutoksiin paljon sulatteluaikaa! Eikun pakkaamaan ja menoksi. Vielä reilut puoli vuotta muuton jälkeen olin ihan kaffella, että mitä tapahtui :D
Vieläkin näen Turku-ikäväunia, ja Turussa käymiseen liittyy aina pieni surumielinen haikeus. Kumma juttu. Se haikeus on silti jotenkin suloista. On ihanaa, että jossakin on rakas kaunis tuttu muistorikas kaupunki!
Viimeksi tänään tuli irrallinen olo, kun tiskatessani mieleeni palasi edellisten kotien tiskipöydät. Olemme asuneet tässä kivassa kodissa nyt vuoden, mutta en näköjään vieläkään ole kotiutunut kunnolla, vaikka täällä on jopa parkettilattia:) Minussa ja Ollissa onkin selvä (varmaan ulospäinkin näkyvä) luonne-ero: Olli on ihmis-ihminen, minä olen paikkaihminen. Olli kotiutuu uuteen paikkaan, kun se vain tutustuu joihinkin ihmisiin ja saa ystäviä. Minä taas ajelehdin orpona, kunnes alan juurtua erilaisiin kulmiin ja nurkkiin ja puihin ja polkuihin, ja sitten vasta alan harkita ystävyyssuhteiden rakentamista...
Tällaisia mietteitä tuli kirjoituksestasi mieleeni. Vähän dramaattisehkoja ehkä. Yön tunnit tekevät tunteelliseksi!
Siunausta uuteen vaiheeseenne Jyväskylään toivottaa
Elina
Elina, oli todella kiva kuulla sinusta!
VastaaPoistaTiesitkö että ajattelen sinua lähes päivittäin: lempitauluni on se sinun tekemä lohikäärmetaulu ja ne aivan superkauniit kolme satuaiheista taulua koristavat nyt Sofian prinsessahuonetta. Olet siis mukanamme myös täällä Jyväskylässä! :)
Siunausta sinullekin -koitetaan kotiutua ja löytää omat polkumme perille.