Onneksi olkoon Valtteri! Aloin tänään miettiä että koska Valtteri oikein täyttää 10 kk, kun tähän asti olen kaikille ikää kysyneille sanonut että "kohta 10 kk". Tajusin että hänhän on jo yli 10kk! (yhden päivän mutta kuitenkin)
Valtsu on niin hauska persoona. Hän on äärettömän utelias ja seurallinen. Haluaa olla aina siellä missä tapahtuu ja kuuluu puhetta ja ääntä ja on varsinkin lapsia. Sofia-raukka välillä tuskastuu kun pikkuveli änkee mukaan barbileikkeihin tai keskelle askartelutuokiota. Usein kuuluukin "Valtteri EI".
Valtteri osaa:
- kävellä ilman tukea 4-5 askelta. Ensiaskeleet hän otti hääpäivänämme 12.10. Hän selvästi nauttii kävelemisestä, mutta kun on kova kiire joka paikkaan, niin konttaamalla pääsee vielä toistaiseksi nopeammin.
- kiivetä. Portaat ovat aivan ykköskohde, joita pitkin hän muuten kiipeää uskomattoman nopeasti. Jos hän vain näkee että portaiden portti on jäänyt auki,niin hän lähtee kiitämään kohti portaita tuhatta ja sataa. Samoin jos silmä välttää, niin kiipeilypuuksi on tullut olohuoneen kirjahylly! Kaikki mihin vähänkin pääsee kiipeämään niin sinne kiivetään. Vielä hän ei ole keksinyt kuljettaa tuolia avuksi.
- syödä monipuolisesti. Tähän mennessä hän on syönyt kaiken mitä hänelle on tarjottu, ja huomaan pikku hiljaa antavani hänelle melkein jo samaa ruokaa kuin mitä itse syömme. Lihaa ja kanaa hänelle voi pilkkoa pieniksi paloiksi joita hän voi syödä itse sormin. Suurta herkkua on myös raejuusto ja leipä, se on hänen ykkössuosikkinsa. Tänään hän sai maistaa pienen palan pullaa, eikä sen jälkeen voinut enää hämätä maissinaksulla kun näki että toiset syövät pullaa.
- katsoa oikeaan kohteeseen kun kysytään missä on lamppu, pallo, isi, äiti, Sofia
- nauraa kun sanotaan EI
- palloa hakiessa sanoo "paa"
- erottaa mikä on lelu ja mikä tekninen laite (kännykkä, stereot, kamera, kaukosäädin tms) ja valitsee aina teknisen laitteen. Lelut eivät kerta kaikkiaan kiinnosta yhtään. Kännykällä sen sijaan leikkisi pitkänkin aikaa. Mutta huom, ei leikkikännykällä, vaan oikealla.
- nauttia ulkoilusta ja leikkipuistoista. Keinuminen kovilla vauhdeilla ja liukumäestä mahalteen alas ovat suosikkeja
- jo leikkiä piilosta. Hän itse ottaa jonkun rätin ja laittaa sen kasvojensa eteen, sitten pitää kysyä missä Valtteri on, ja hän ottaa rätin pois naamalta, ja sitten nauretaan kovasti. Tätä voidaan toistaa useita kertoja päivässä.
Valtteri ei tykkää
- pukemisesta. Koskee niin vaippaa kuin vaatteitakin. Kesä, kuinka sinua kaipaankaan!!!
- nukkumisesta. Tai kai hän siitä tykkää, mutta se on meillä vieläkin ongelma. Unikoulu tuotti tulosta niin, että Valtsu heräili enää kaksi kertaa yössä, mutta sitten jossain vaiheessa sorruin taas yöimetykseen (se vaan on niin paljon helpompaa kun hän nukahtaa siihen heti), mutta kun hän pääsee taas tissin makuun niin se kaksi kertaa onkin liian vähän, ja yhtäkkiä ollaan taas viidessä kuudessa heräämiskerrassa. Oravanpyörä. No, päätin että viimeistään vuoden ikäisenä lopetan kokonaan imetyksen niin silloin viimeistään tiukka linja myös yöimetyksiin.
Kaiken kaikkiaan Valtteri on aivan ihana pieni herra höpö. Kuinka onnellinen ja rikas olenkaan kun minulla on kaksi maailman ihaninta lasta ja yksi maailman rakkain mies!
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
Tätä teatterielämystä en unohda
Circus Uusi Maailma: Globally wanted.
Nimi kuulostaa lupaavalta. Rakastan sirkustaidetta, varsinkin sellaista Cirque du Soleil -tyyppistä teatterin ja sirkuksen laadukasta yhdistelmää. Kesällä kävin katsomassa Turussa upean Cirque Draculan.
Tämä oli Jyväskylän Huoneteatterin produktio ja mainos näytti kiehtovan salaperäiseltä. Sain ystävän mukaan ja vaikka molemmilla oli hektinen viikko ja kaikenlaista, niin sovimme, että menemme rentoutumaan ja saamme ajatukset johonkin muuhun vähäksi aikaa.
Näyttelijät näyttelivät hyvin ja Huoneteatteri itsessään muistutti Linnateatteria (turkulaisille ei muuta tarvitse sanoakaan). Seuraavassa on minun oma subjektiivinen kokemukseni ja tulkintani.
Kun pääsin ajatuksesta että koska se sirkus alkaa ja tajusin että tämä on modernia taidetta, aloin tulkita esitystä ohjaajan/käsikirjoittajan näkemyksestä nyky-yhteiskunnasta, tästä ajasta missä elämme ja ihmisten sielunmaisemasta. Se ei näyttänyt kauniilta. Koko ajan oli kovin pimeää. Ihmiset elivät pimeydessä. He eivät puhuneet -ainoa ääni oli taustamusiikki, mikä minusta kuulosti ahdistavalta ja repivältä, ja vain harvoin sieltä kuului kunnollista melodiaa. Tunnetilat vaihtuivat useasti hitaasta nopeaan.
Onko yhteiskunnasta tullut sirkus, missä jokainen esittää jotain? Ihmiset eivät enää tiedä keitä he ovat ja mikä on elämän tarkoitus. Nämä ihmiset olivat koko ajan totisia ja hyvin ilmeettömiä. Ei kuulunut naurua, vain yksi hahmo itki useasti.
Käsikirjoittajan sielunmaisema vaikuttaa hyvin masentavalta ja ahdistuneelta. Esillä oli alistava nainen, joka seisoi miehen päällä ja painoi tätä korkokengillä alas. Oli myös kohtaus, missä tyttö potki poikaa nivusiin ja sen jälkeen sylki toista tyttöä vasten kasvoja. Kovin aggressiivista ja loukkaavaa.
Ja koko ajan taustalla soi melankolinen, välillä korvia raastava musiikki. (Väliajalla tiedotettiin että on mahdollista tilata soundtrack. Voi hyvät hyssykät, sellaista jos kuuntelisin niin haluaisin kyllä hypätä parvekkeelta). Eräässä kohtauksessa nainen tekikin itselleen hirttosilmukan ja roikkui siinä. Alkoi niin sanotusti ahdistaa siellä katsomon puolella, kun koko ajan oli niin synkkää ja toivotonta, ilmeetöntä ja äänetöntä. Sääliksi kävi myös klovni-parkaa (vaikka muut yleisössä nauroivat hänelle). Minusta hän oli surullinen, itseään etsivä ihmisparka, joka välillä hakkasi rumpuja täysillä.
Väliajan jälkeen alkoi siis toinen puoliaika, ja näytös etenei periaatteessa samalla tavalla kuin ensimmäinenkin, mutta nyt mukana oli enemmän draivia. Hahmoilla oli jokaisella päällään jotain värikästä (aiemmin pelkkää mustaa) ja tempo oli kiivaampi. Jokaisella oli myös jokin raajarikkoisuus: lasta jalassa, kävelykeppi tai yksi hahmo oli kiinni pinkissä pyörätuolissa, minkä kanssa hän sujuvasti heilui tangolta toiselle. Yleisön mielestä nämä kaikki olivat jostain syystä hauskoja juttuja ja kuului paljon naurua, mutta minua itketti. Ajattelin, miten monet ihmiset tuntevat itsensä raajarikoiksi tai jollain tavalla henkisesti vammautuneiksi. Silti esitetään että kaikki on hyvin. Klovni-paralla oli nyt päällään vaaleanpunainen tyllimekko ja käsi oli paketissa, hän oli entistä surullisempi. Koko näytelmän ajan osa hahmoista käveli väärinpäin tai jotenkin ihan vääntyneesti, ja tämäkin kuvastaa mielestäni sitä, miten monella on asiat elämässään vinosti eikä tiedä miten päin olisi ja mihin suuntaan kävelisi.
Ihmisen identiteetti oli myös hukassa ja kyynärpäätaktiikkaa käytettiin kun haluttiin päästä keinuun tai trapetsille. Minäminäminä. Rakkautta ei ollut näkyvissä, vain himoa. Yhdessä kohtauksessa oikein mietin, miten sen miehen suusta oli saatu tulemaan niin paljon kuolaa, kun hän lähestyi naista. Ja loppujen lopuksi kaikki olivat kaikkien kanssa. Toisessa puoliajassa yksi hahmo oli muuttunut hevoseksi, ja aikansa ratsastettuaan ympäriinsä hän löysi itselleen (ihmis)kaverin, ja he antautuivat himokkaaseen kanssakäymiseen ensin seisaallaan,sitten lattialla. Istuimme takana niin lopuksi kuulin vain hirnuvan äänen. (tässä kohtaa katsomossa naurettiin ja ihmettelin miten eri tavalla katson tätä näytelmää) Hevosen ja naisen vehdatessa lattialla muuttui musiikki rajuksi biletysmusiikiksi ja muut hahmot tulivat heidän ympärilleen kainalosauvoineen tanssimaan.
Tässä kohtaa minä ja ystäväni lähdimme pois. Kontrasti oli liian suuri sen suhteen että oli luullut menevänsä sirkukseen viettämään rentoa iltaa ja olikin joutunut keskelle modernia teosta nykyihmisen ahdistuneen mielen syövereihin.
Toisaalta oli kauhean kiinnostavaa päästä tuollaiseen sielunmaisemaan sisään; itselläni kun on hyvin erilainen maisema. Jos minä olisin tehnyt tuon näytelmän, niin se olisi ollut täynnä väriä, valoja, kimallusta ja kaunista musiikkia. Tanssia ja akrobatianumeroita. Jonglöörausta ja ilmapalloja. Hattaraa ja tulennielemistä.Niin se vaan on että jos yksi sinulta puuttuu, niin sinulta puuttuu kaikki.
Tämä oli minun tulkintani.Näyttelijät suoriutuivat tehtävistään erinomaisesti ja olivat oikeasti taitavia vaativissa akrobatiatempuissaan. Huoneteatteri vaikutti teatterina ihanalla tavalla tutulta Linnateatterilta ja aion käydä siellä vielä uudestaan, mutta ensi kerralla ehkä joku toinen näytelmä kuitenkin.
Nimi kuulostaa lupaavalta. Rakastan sirkustaidetta, varsinkin sellaista Cirque du Soleil -tyyppistä teatterin ja sirkuksen laadukasta yhdistelmää. Kesällä kävin katsomassa Turussa upean Cirque Draculan.
Tämä oli Jyväskylän Huoneteatterin produktio ja mainos näytti kiehtovan salaperäiseltä. Sain ystävän mukaan ja vaikka molemmilla oli hektinen viikko ja kaikenlaista, niin sovimme, että menemme rentoutumaan ja saamme ajatukset johonkin muuhun vähäksi aikaa.
Näyttelijät näyttelivät hyvin ja Huoneteatteri itsessään muistutti Linnateatteria (turkulaisille ei muuta tarvitse sanoakaan). Seuraavassa on minun oma subjektiivinen kokemukseni ja tulkintani.
Kun pääsin ajatuksesta että koska se sirkus alkaa ja tajusin että tämä on modernia taidetta, aloin tulkita esitystä ohjaajan/käsikirjoittajan näkemyksestä nyky-yhteiskunnasta, tästä ajasta missä elämme ja ihmisten sielunmaisemasta. Se ei näyttänyt kauniilta. Koko ajan oli kovin pimeää. Ihmiset elivät pimeydessä. He eivät puhuneet -ainoa ääni oli taustamusiikki, mikä minusta kuulosti ahdistavalta ja repivältä, ja vain harvoin sieltä kuului kunnollista melodiaa. Tunnetilat vaihtuivat useasti hitaasta nopeaan.
Onko yhteiskunnasta tullut sirkus, missä jokainen esittää jotain? Ihmiset eivät enää tiedä keitä he ovat ja mikä on elämän tarkoitus. Nämä ihmiset olivat koko ajan totisia ja hyvin ilmeettömiä. Ei kuulunut naurua, vain yksi hahmo itki useasti.
Käsikirjoittajan sielunmaisema vaikuttaa hyvin masentavalta ja ahdistuneelta. Esillä oli alistava nainen, joka seisoi miehen päällä ja painoi tätä korkokengillä alas. Oli myös kohtaus, missä tyttö potki poikaa nivusiin ja sen jälkeen sylki toista tyttöä vasten kasvoja. Kovin aggressiivista ja loukkaavaa.
Ja koko ajan taustalla soi melankolinen, välillä korvia raastava musiikki. (Väliajalla tiedotettiin että on mahdollista tilata soundtrack. Voi hyvät hyssykät, sellaista jos kuuntelisin niin haluaisin kyllä hypätä parvekkeelta). Eräässä kohtauksessa nainen tekikin itselleen hirttosilmukan ja roikkui siinä. Alkoi niin sanotusti ahdistaa siellä katsomon puolella, kun koko ajan oli niin synkkää ja toivotonta, ilmeetöntä ja äänetöntä. Sääliksi kävi myös klovni-parkaa (vaikka muut yleisössä nauroivat hänelle). Minusta hän oli surullinen, itseään etsivä ihmisparka, joka välillä hakkasi rumpuja täysillä.
Väliajan jälkeen alkoi siis toinen puoliaika, ja näytös etenei periaatteessa samalla tavalla kuin ensimmäinenkin, mutta nyt mukana oli enemmän draivia. Hahmoilla oli jokaisella päällään jotain värikästä (aiemmin pelkkää mustaa) ja tempo oli kiivaampi. Jokaisella oli myös jokin raajarikkoisuus: lasta jalassa, kävelykeppi tai yksi hahmo oli kiinni pinkissä pyörätuolissa, minkä kanssa hän sujuvasti heilui tangolta toiselle. Yleisön mielestä nämä kaikki olivat jostain syystä hauskoja juttuja ja kuului paljon naurua, mutta minua itketti. Ajattelin, miten monet ihmiset tuntevat itsensä raajarikoiksi tai jollain tavalla henkisesti vammautuneiksi. Silti esitetään että kaikki on hyvin. Klovni-paralla oli nyt päällään vaaleanpunainen tyllimekko ja käsi oli paketissa, hän oli entistä surullisempi. Koko näytelmän ajan osa hahmoista käveli väärinpäin tai jotenkin ihan vääntyneesti, ja tämäkin kuvastaa mielestäni sitä, miten monella on asiat elämässään vinosti eikä tiedä miten päin olisi ja mihin suuntaan kävelisi.
Ihmisen identiteetti oli myös hukassa ja kyynärpäätaktiikkaa käytettiin kun haluttiin päästä keinuun tai trapetsille. Minäminäminä. Rakkautta ei ollut näkyvissä, vain himoa. Yhdessä kohtauksessa oikein mietin, miten sen miehen suusta oli saatu tulemaan niin paljon kuolaa, kun hän lähestyi naista. Ja loppujen lopuksi kaikki olivat kaikkien kanssa. Toisessa puoliajassa yksi hahmo oli muuttunut hevoseksi, ja aikansa ratsastettuaan ympäriinsä hän löysi itselleen (ihmis)kaverin, ja he antautuivat himokkaaseen kanssakäymiseen ensin seisaallaan,sitten lattialla. Istuimme takana niin lopuksi kuulin vain hirnuvan äänen. (tässä kohtaa katsomossa naurettiin ja ihmettelin miten eri tavalla katson tätä näytelmää) Hevosen ja naisen vehdatessa lattialla muuttui musiikki rajuksi biletysmusiikiksi ja muut hahmot tulivat heidän ympärilleen kainalosauvoineen tanssimaan.
Tässä kohtaa minä ja ystäväni lähdimme pois. Kontrasti oli liian suuri sen suhteen että oli luullut menevänsä sirkukseen viettämään rentoa iltaa ja olikin joutunut keskelle modernia teosta nykyihmisen ahdistuneen mielen syövereihin.
Toisaalta oli kauhean kiinnostavaa päästä tuollaiseen sielunmaisemaan sisään; itselläni kun on hyvin erilainen maisema. Jos minä olisin tehnyt tuon näytelmän, niin se olisi ollut täynnä väriä, valoja, kimallusta ja kaunista musiikkia. Tanssia ja akrobatianumeroita. Jonglöörausta ja ilmapalloja. Hattaraa ja tulennielemistä.Niin se vaan on että jos yksi sinulta puuttuu, niin sinulta puuttuu kaikki.
Tämä oli minun tulkintani.Näyttelijät suoriutuivat tehtävistään erinomaisesti ja olivat oikeasti taitavia vaativissa akrobatiatempuissaan. Huoneteatteri vaikutti teatterina ihanalla tavalla tutulta Linnateatterilta ja aion käydä siellä vielä uudestaan, mutta ensi kerralla ehkä joku toinen näytelmä kuitenkin.
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
Unikouluraporttia
Alkutilanne: Valtteri 9kk ja heräilee joka yö monta kertaa. En ole enää edes jaksanut laskea etten masennu... Helpoin tapa jatkaa omia uniaan on lykätä tissi suuhun -Valtteri nukkuu vieressä, jotta sekin onnistuu mahdollisimman vähällä vaivalla.
Lopputuloksena tästä on se, että olen todella väsynyt, kun ei tule yhtään yhtenäistä unijaksoa. Jossain vaiheessa (monta kuukautta sitten) oli muutamia hyviä öitä, jolloin saattoi olla 3 tunnin unijaksoja. Muistan että oli yksi yö, jolloin hän heräsi vain kaksi kertaa koko yön aikana. Se oli jotain todella ihmeellistä.
Jotenkin tilanne on nyt riistäytynyt käsistä ja Valtterin mopo on lähtenyt lapasesta näiden heräilyjen kanssa. Aika siis aloittaa unikoulu ja lopettaa yötissittely, jonka seurauksena toivottavasti unijaksot pidentyvät. Tai ainakin sitten joku toinenkin (=mies) voi nukkua hänen kanssaan.
Unikoulun aloittaminen viivästyi muuton takia, ja vielä yksi kuumeflunssakin ehti olla ennen kuin päästiin aloittamaan.
Ensimmäiset 4 yötä mies nukkui Valtterin kanssa. Siitä kaikki kiitos miehelleni, joka suostui tähän vaikka lähti aamulla töihin! Ensimmäinen yö: V heräili tunnin välein, miehen piti nousta joka kerta ja ottaa V syliin riipputuoliin. Nukahti siihen (V siis) suht nopeasti, ei kovasti huutoa.
Järjestely on siis niin, että Vn kanssa nukutaan vierashuoneessa -nyt myös kuvioissa pinnasänky.
Toinen yö: sama juttu, yksi herääminen vähemmän.
Kolmas yö:sama, joutui nyt nousemaan keinuun.
Tulimme Turkuun, ei matkasänkyä joten jännittävää mitä tapahtuu kun V nukkuu taas vieressä. Ekan yön nukkui miehen vieressä -itse heräsin kaksi kertaa itkuun mikä loppui suht nopeasti. Miehen mukaan heräsi oikeasti useammin, mutta silloin riitti että laittoi tutin suuhun ja nukahti siihen.
Tämän jälkeen minä nukuin Vn kanssa, kaksi yötä siis ihan vieressä. Ei siinä kyllä nukkumaan pystynyt kun V pyöri ja hyöri. Aamuyöstä kun unen laatu selvästi heikkenee, hän tajusi että minä (=tissi) olen vieressä ja suuttui kun mitään ei tapahtunut. Piti kantaa aika kauan aikaa sylissä, että nukahti uudelleen.
Sitten taas Jyväskylässä ja pinnasänkykuvioissa ja vaihtelemme yövuoroja.
PLUSSAA on se, että V nukkuu nyt pinnasängyssä ja yötissittelystä päästiin yllättävän helposti eroon.
ONGELMA on edelleen nukahtaminen; vauvana tottui nukahtamaan syliin ja sama meno jatkuu. Miehen taktiikka on katsoa telkkaria ja V nukahtaa siinä syliin, minä taas pidän häntä Manduca-kantorepussa, istun jumppapallon päällä ja surffailen netissä tai puhun puhelimessa.
Heräilemisten määrä vaihtelee yöttäin. Alussa päätin että klo 7 on raja, että silloin voi olla aamutissi, koska siitä voi sitten jo herätäkin (V nukahtaa siis siinä 22 maissa). Jossain kohti se muutti klo 6ksi ja toivon että se pysyy, helposti tuo aamutissiaika aikaistuu ja aikaistuu...
Viime yö oli toisaalta hyvä, sillä V nukkui klo 22 alkaen pinnasängyssä (sänky meidän sängyn vieressä toinen laita alhaalla) ja kaksi kertaa heräsin laittamantutin suuhun. (Klo 3.30 piti nousta kun Sofian jalkoihin sattui, kasvukipuja. Annoin särkylääkkeen ja hieroin jalkoja). Klo 5.30 V heräsi eikä enää tutti kelvannut, kauheaa karjuntaa sen sijaan. Yritin antaa tuttipullosta maitoa, karjunta vain yltyi. Kiedoin kapaloon ja istuin jumppapallon päällä, vähän tyyntyi mutta ei nukahtanut. Loppujen lopuksi olin niin väsynyt että ajattelin että ehkä hän on oikeasti nälkäinen ja näin oli sitten aamutissin aika, mutta kello olikin siinä vaiheessa jo 5.50. V nukahti sitten viereen ja siirsin hänet siitä vielä pinnasänkyyn. Seuraavaksi hän heräsi klo 8 täysin pirteänä ja iloisena. Kiikutin hänet miehelle ja jatkoin itse vielä unia. Klo 9.30 V tuotiin aamupalamaidolle ja siitä hän menikin sitten ekoille päikkäreille ulos.
Joten ehkä tämä ei enää ole unikoulua vaan tämä on nyt tällaista arkea. Unikoulun seuraava vaihe saattaa olla sänkyyn nukahtaminen, viimeistään sitten kun ei enää jaksa kantaa häntä -selkä kyllä on jo vähän sitä mieltä että kohta voisi olla senkin aika.
Lopputuloksena tästä on se, että olen todella väsynyt, kun ei tule yhtään yhtenäistä unijaksoa. Jossain vaiheessa (monta kuukautta sitten) oli muutamia hyviä öitä, jolloin saattoi olla 3 tunnin unijaksoja. Muistan että oli yksi yö, jolloin hän heräsi vain kaksi kertaa koko yön aikana. Se oli jotain todella ihmeellistä.
Jotenkin tilanne on nyt riistäytynyt käsistä ja Valtterin mopo on lähtenyt lapasesta näiden heräilyjen kanssa. Aika siis aloittaa unikoulu ja lopettaa yötissittely, jonka seurauksena toivottavasti unijaksot pidentyvät. Tai ainakin sitten joku toinenkin (=mies) voi nukkua hänen kanssaan.
Unikoulun aloittaminen viivästyi muuton takia, ja vielä yksi kuumeflunssakin ehti olla ennen kuin päästiin aloittamaan.
Ensimmäiset 4 yötä mies nukkui Valtterin kanssa. Siitä kaikki kiitos miehelleni, joka suostui tähän vaikka lähti aamulla töihin! Ensimmäinen yö: V heräili tunnin välein, miehen piti nousta joka kerta ja ottaa V syliin riipputuoliin. Nukahti siihen (V siis) suht nopeasti, ei kovasti huutoa.
Järjestely on siis niin, että Vn kanssa nukutaan vierashuoneessa -nyt myös kuvioissa pinnasänky.
Toinen yö: sama juttu, yksi herääminen vähemmän.
Kolmas yö:sama, joutui nyt nousemaan keinuun.
Tulimme Turkuun, ei matkasänkyä joten jännittävää mitä tapahtuu kun V nukkuu taas vieressä. Ekan yön nukkui miehen vieressä -itse heräsin kaksi kertaa itkuun mikä loppui suht nopeasti. Miehen mukaan heräsi oikeasti useammin, mutta silloin riitti että laittoi tutin suuhun ja nukahti siihen.
Tämän jälkeen minä nukuin Vn kanssa, kaksi yötä siis ihan vieressä. Ei siinä kyllä nukkumaan pystynyt kun V pyöri ja hyöri. Aamuyöstä kun unen laatu selvästi heikkenee, hän tajusi että minä (=tissi) olen vieressä ja suuttui kun mitään ei tapahtunut. Piti kantaa aika kauan aikaa sylissä, että nukahti uudelleen.
Sitten taas Jyväskylässä ja pinnasänkykuvioissa ja vaihtelemme yövuoroja.
PLUSSAA on se, että V nukkuu nyt pinnasängyssä ja yötissittelystä päästiin yllättävän helposti eroon.
ONGELMA on edelleen nukahtaminen; vauvana tottui nukahtamaan syliin ja sama meno jatkuu. Miehen taktiikka on katsoa telkkaria ja V nukahtaa siinä syliin, minä taas pidän häntä Manduca-kantorepussa, istun jumppapallon päällä ja surffailen netissä tai puhun puhelimessa.
Heräilemisten määrä vaihtelee yöttäin. Alussa päätin että klo 7 on raja, että silloin voi olla aamutissi, koska siitä voi sitten jo herätäkin (V nukahtaa siis siinä 22 maissa). Jossain kohti se muutti klo 6ksi ja toivon että se pysyy, helposti tuo aamutissiaika aikaistuu ja aikaistuu...
Viime yö oli toisaalta hyvä, sillä V nukkui klo 22 alkaen pinnasängyssä (sänky meidän sängyn vieressä toinen laita alhaalla) ja kaksi kertaa heräsin laittamantutin suuhun. (Klo 3.30 piti nousta kun Sofian jalkoihin sattui, kasvukipuja. Annoin särkylääkkeen ja hieroin jalkoja). Klo 5.30 V heräsi eikä enää tutti kelvannut, kauheaa karjuntaa sen sijaan. Yritin antaa tuttipullosta maitoa, karjunta vain yltyi. Kiedoin kapaloon ja istuin jumppapallon päällä, vähän tyyntyi mutta ei nukahtanut. Loppujen lopuksi olin niin väsynyt että ajattelin että ehkä hän on oikeasti nälkäinen ja näin oli sitten aamutissin aika, mutta kello olikin siinä vaiheessa jo 5.50. V nukahti sitten viereen ja siirsin hänet siitä vielä pinnasänkyyn. Seuraavaksi hän heräsi klo 8 täysin pirteänä ja iloisena. Kiikutin hänet miehelle ja jatkoin itse vielä unia. Klo 9.30 V tuotiin aamupalamaidolle ja siitä hän menikin sitten ekoille päikkäreille ulos.
Joten ehkä tämä ei enää ole unikoulua vaan tämä on nyt tällaista arkea. Unikoulun seuraava vaihe saattaa olla sänkyyn nukahtaminen, viimeistään sitten kun ei enää jaksa kantaa häntä -selkä kyllä on jo vähän sitä mieltä että kohta voisi olla senkin aika.
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Latinopraise cha cha cha
Eilen tulin ulos mukavuusalueeltani ja kokeilin itselleni täysin uutta lajia eli latinotanssia. KÄÄK!!!
Tunnin nimi oli latinopraise.
Tunnin alussa oli rukoushetki missä ohjaaja mm kiitti Jumalaa siitä että hän on luonut liikkeen ja tanssin yhdeksi ilmaisukanavaksi ja että Jumala itsekin on liikkunut, pyörinyt ja hyörinyt luodessaan maailmankaikkeutta. Siitä tuli mieleeni eräs taulu, jonka nimeä en nyt saa mieleeni. Siis se tummansinisävyinen, missä on keltaisia pyrstötähden näköisiä pyöriviä systeemejä. Tämä juliste on ollut Turussa Åbo Akademin ruokalan ruokalinjaston seinällä.
No niin, alkulämmittelynä oli salsa-askelia. Kerta kaikkiaan, miksi minun lantioni ei liiku samalla tavalla kuin opettajan? Tunsin itseni todella rautakangeksi. Tunnilla oli mukana yksi etelä-amerikkalaisen näköinen tyttö, joka ikään kuin luonnostaan liikkui musiikin tahdissa. *huokaus*
Pelonsekaisin tuntein odotin mitä tuleman pitää, sillä tämä oli vasta alkulämmittelyä. Varsinainen koreografinen osuus oli siis cha cha chata. Tunnin aikana opin koko koreografian, kun sitä tehtiin ilman musiikkia ja laskien, mutta heti kun laitettiin musiikki, sekosin laskuissa. Voiko se mennä jotenkin niin, että askeleet ja musiikin iskut eivät osu kohdalleen? En osaa sanoa, enkä kehdannut kysyä...
Tunnilla oli kuitenkin todella mukava ja ystävällinen henki, joten en kokenut suurta epäonnistumista vaikka en mukana täydellisesti pysynytkään. Koin vain miltä tuntuu olla rautakanki kauniiden kedon kukkien seassa...
Karatetunneilla sanotaan usein myös lantion käytöstä, ja se on karatessakin ollut kompastuskiveni. Pitäisikö siis jatkaa latinopraisea jotta saisin paremman tatsin lantionkäyttööni, mikä edesauttaisi myös karatessa kehittymistä?
Latinopraise -tunti oli tuntina hyvä ja pedagogisesti hyvin rakennettu (opettaja ei pääse karvoistaan) ja opettaja on todella innostava ja lämminhenkinen. Luulen vain että en ole kuitenkaan latinotyyppiä. Seuraava tunti, bodyforming, oli enemmän minunnäköiseni: suoraa toimintaa ja karkeaa lihaskuntoa. Vanhat kunnot punttisalit ovat minunnäköisiäni paikkoja (aitoa toimintaa) ja tansseista tykkäisin eniten jostain hiphopshowdancejumpjumpmoveyourbodyhyppyjapotku -tyyppisestä hyvällä musiikilla. Osaisinkohan linkittää tähän biisin minkä tahdissa haluaisin tanssia silleen että joku tekisi siihen edellämainitunkaltaisen koreografian. No, biisi on ainakin fb-seinälläni. Ja MaryMaryn Shackles on yksi tanssijalkaani nostavaa musaa.
Aion silti käydä vielä katsastamassa sen aikuisbaletin. Eihän sitä tiedä jos minussa asuukin ballerina? Kiai!
Tunnin nimi oli latinopraise.
Tunnin alussa oli rukoushetki missä ohjaaja mm kiitti Jumalaa siitä että hän on luonut liikkeen ja tanssin yhdeksi ilmaisukanavaksi ja että Jumala itsekin on liikkunut, pyörinyt ja hyörinyt luodessaan maailmankaikkeutta. Siitä tuli mieleeni eräs taulu, jonka nimeä en nyt saa mieleeni. Siis se tummansinisävyinen, missä on keltaisia pyrstötähden näköisiä pyöriviä systeemejä. Tämä juliste on ollut Turussa Åbo Akademin ruokalan ruokalinjaston seinällä.
No niin, alkulämmittelynä oli salsa-askelia. Kerta kaikkiaan, miksi minun lantioni ei liiku samalla tavalla kuin opettajan? Tunsin itseni todella rautakangeksi. Tunnilla oli mukana yksi etelä-amerikkalaisen näköinen tyttö, joka ikään kuin luonnostaan liikkui musiikin tahdissa. *huokaus*
Pelonsekaisin tuntein odotin mitä tuleman pitää, sillä tämä oli vasta alkulämmittelyä. Varsinainen koreografinen osuus oli siis cha cha chata. Tunnin aikana opin koko koreografian, kun sitä tehtiin ilman musiikkia ja laskien, mutta heti kun laitettiin musiikki, sekosin laskuissa. Voiko se mennä jotenkin niin, että askeleet ja musiikin iskut eivät osu kohdalleen? En osaa sanoa, enkä kehdannut kysyä...
Tunnilla oli kuitenkin todella mukava ja ystävällinen henki, joten en kokenut suurta epäonnistumista vaikka en mukana täydellisesti pysynytkään. Koin vain miltä tuntuu olla rautakanki kauniiden kedon kukkien seassa...
Karatetunneilla sanotaan usein myös lantion käytöstä, ja se on karatessakin ollut kompastuskiveni. Pitäisikö siis jatkaa latinopraisea jotta saisin paremman tatsin lantionkäyttööni, mikä edesauttaisi myös karatessa kehittymistä?
Latinopraise -tunti oli tuntina hyvä ja pedagogisesti hyvin rakennettu (opettaja ei pääse karvoistaan) ja opettaja on todella innostava ja lämminhenkinen. Luulen vain että en ole kuitenkaan latinotyyppiä. Seuraava tunti, bodyforming, oli enemmän minunnäköiseni: suoraa toimintaa ja karkeaa lihaskuntoa. Vanhat kunnot punttisalit ovat minunnäköisiäni paikkoja (aitoa toimintaa) ja tansseista tykkäisin eniten jostain hiphopshowdancejumpjumpmoveyourbodyhyppyjapotku -tyyppisestä hyvällä musiikilla. Osaisinkohan linkittää tähän biisin minkä tahdissa haluaisin tanssia silleen että joku tekisi siihen edellämainitunkaltaisen koreografian. No, biisi on ainakin fb-seinälläni. Ja MaryMaryn Shackles on yksi tanssijalkaani nostavaa musaa.
Aion silti käydä vielä katsastamassa sen aikuisbaletin. Eihän sitä tiedä jos minussa asuukin ballerina? Kiai!
Aurora the Ranger, Part I
Aurora the Ranger 110 vuotta
Strength: 14
Dexterity: 16
Constitution: 8
Intelligent: 13
Wisdom: 14
Carisma: 13
Ominaisuudet:
- bow bonus
- kiipeäminen
- empatia eläinten kanssa
- ”opetuslapset”
- move silently
- pass without trace
- priest spells
- speak with animals
- internal compass
- allure
- glibness
- impersonation
- herbalism
- animal lore
- bowyer
- survival
- rope use
- english, lukeminen ja kirjoittaminen
- tracking
- healing
- elf, lukeminen ja kirjoittaminen
Phobia: crowds, spiders
Tavarat: reppu, elven bow, haarniska, tikari, vaatteet, 112 kultarahaa, short sword
Osaa käyttää kaikkia jousia ja lyhyttä miekkaa, ekspertti composite bowssa
''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''
Tarinani alkoi 110 vuotta sitten kaukana lännessä, paikassa jota en edes itse tiedä. Äitini oli vaalea ja kaunis high-elf, isäni puolestaan kuuluisa ranger. Yleensä haltiat eivät tunne vetoa muihin olentoihin, mutta vanhempani rakastuivat toisiinsa heti ensi silmäyksellä. Miksi ja miten, en tiedä, sillä äitini ei ole kertomassa minulle sitä. Muiden puheiden perusteella tiedän vain sen, että heillä oli poikkeuksellisen luja side toisiinsa ja niinpä synnyin minä.
Kauan aikaa en kuitenkaan kerinnyt nauttimaan omista vanhemmistani, sillä äitini ja isäni kuolivat eräänä kauniina päivänä metsässä. Jälleen kerran, kukaan ei tiedä miten se on mahdollista; olivathan he molemmat metsää rakastavia ja koko ikänsä siellä asustaneita henkilöitä. Itse muistan vain sen, että minut oli jätetty nukkumaan erään puun alle ja että he eivät koskaan palanneet. Vietin yön siellä yksin, mutta en osannut pelätä. Yö oli niin kaunis. Taivas oli kirkas ja täynnä tähtiä, ja ne lohduttivat minua. Tunsin olevani turvassa; tulisin kyllä selviytymään tästä kunnialla. Mitä kauemmin tuijotin tähtiä, sen paremmin tunsin sen, ja pystyin jopa näkemään itseni vanhana ja elämäänsä tyytyväisenä haltiana.
Minua on ilmeisesti siunattu onnella, sillä seuraavana päivänä uudet vanhempani löysivät minut. He olivat sylvan elf -pariskunta, yrttienkeruumatkalla. Ensimmäinen sana, minkä muistan uuden äitini Sarian minulle sanoneen, oli: ”Kas kuinka kaunis Aurora (=iltatähti)”.
Lähes koko tähänastisen elämäni olen siis viettänyt metsähaltioiden parissa. Minut otettiin avosylin vastaan tähän elämäniloiseen joukkoon. Alussa olin hyvinkin tyytyväinen olooni; minulla oli sisko nimeltä Meredith, joka oli tyypillinen metsähaltia, ruskettunut ja rakasti metsää enemmän kuin mitään muuta. Meidän paras kaverimme oli D'omir, joka oli metsähaltia myöskin, mutta hänen suvussaan virtaa kuulemma lähes kaikkien elf-rotujen verta.
Metsän palvomisessa en suinkaan jäänyt Meredithille ja D'omirille jälkeen, vaan yhdessä opettelimme kulkemaan metsässä ilman, että kukaan huomasi meitä, teimme ansoja köysillä ja muutaman pikku erehdyksen takia Saria päätti myöskin opettaa meille yrttien salat, mitä saa ja mitä ei saa syödä.
Noin 70 vuotta leikimme yhdessä metsässä, oppien kaikki sen salat. Yksikään puu ei ollut vieras meille, samoin tunsimme myös kaikki metsän eläimet. Minulle oli alusta asti selvää, että osasi myös puhua niiden kanssa, ja yllätyin kun kerran huomasin, että Meredith ei tajunnut, että eräs linut varoitti meitä ihmisistä. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin ihmisen läheltä. En nimittäin kertonut Meredithille varoituksesta, vaan uteliaisuuttani jäin paikalleni kuusen kätköön. Yhtäkkiä ne ratsastivat meidän lähellemme, ja juuri meidän kohdallamme pysähtyivät tauolle. Minulla heräsi valtava tiedonhalu heitä kohtaan; mistä maasta he olivat ja mitä he tekivät täällä. Tätä pohtiessani Meredith oli jo tarttunut jousipyssyynsä ja tähtäsi suoraan ihmisiä kohti. Sain hädin tuskin estettyä hänen aikeensa, josta Meredith on vieläkin katkera. Hänen mukaansa kuka tahansa ulkopuolinen, joka astuu hänen alueelleen, saa luvan kuolla. Itse olisin ollut samaa mieltä, jos ihmiset olisivat uhanneet meitä.
Kun täytimme 75 Saria päätti, että meidän olisi myös aika osasta muutakin kuin metsässä selviytyminen. Jousipyssyn lisäksi saimme lyhyet miekat, joihin oli kaiverrettu meidän nimemme. Meredith halusi keskittyä miekkaan, minä puolestani jousiin. Toki opin käyttämään omaa miekkaani loistavasti, mutta minkä tahansa jousipyssyn nähtyäni osasin käyttää sitä ilman opetusta. Composite bow oli kuitenkin suosikkini, ja tämän aseen käytössä opin mestariksi.
Tänä aikana aloin vieraantua rakkaasta siskostani Meredithistä ja parhaasta leikkikaveristani D'omirista. Ehkä osaksi sen takia, että itse huomasin meidän erilaisuutemme. Se ei johtunut pelkästään kiinnostuksen kohteistamme, vaan myös ulkonäkömme oli erilainen. Metsäkeijut ovat tummanpuhuvia, lähes puiden kaarnanvärisiä ja näköisiäkin iholtansa. Minä taas olin vaalea. Hiukseni olivat vaaleat ja silmät siniset, mikä metsähaltioiden mukaan tietää onnea. Eikä se ole vielä tähän mennessä osoittautunut vääräksi, sillä jotenkin olen aina selvinnyt kunnialla vaikeudesta kuin vaikeudesta.
Halusin oppia lisää myös yrteistä, ja Saria opetti minua. Nyt ei enää riittänyt, että tiesin mitä saa syödä, vaan halusin myös tietää mitä kannattaa syödä jos...
Yhä enemmän minua alkoi myös kiehtoa ulkomaailma. Joka päivä tein pitempiä ja pitempiä matkoja, mutta koskaan en eksynyt, sillä sisäinen vaistoni kertoi minulle mistä olin tullut. Mitä pitempiä matkoja tein, sitä kiinnostuneemmaksi tulin. Öisin, olinpa sitten matkoilla tahi en, tuijotin taivaalle ja ihastelin tähtiä. Saria ilmeisesti huomasi tämän, koska lähetti minut haltian luokse, joka osasi kertoa minulle tähdistä ja taivaankappaleista kaiken. Tästä lähin siis tiesin, koska kannatti lähteä vaeltelemaan, ja koska pilvet näyttivät taas siltä, että oli paras kääntyä takaisin päin.
Vaeltelemisesta oli tullut minulle pakkomielle. Kukaan ei edes yrittänyt estää minua siinä, koska kaikki olivat huomanneet, että minulla on luja tahto ja jos halusin tehdä jotain, sen myös tein. Huhut alkoivat myös liikkua minun syntyperästäni. Sanottiin, että jos suvussa virtaa rangerien veri, se ei voi lakata virtaamasta ennen kuin kyseinen olento on nähnyt maailmaa tarpeeksi ja kuolee.
lauantai 10. syyskuuta 2011
Salmiakista
Suuni on täynnä panttereita. Ne ovat parhaita silleen että suu on niitä ihan täynnä, sama juttu kuin laivalla myytävien pingviinisalmiakkien kanssa.
Salmiakki on suosikkini. Eräs lapsuudenmuistoni on, kuinka isoäiti ja isoisä tulivat käymään meillä pohjoisessa ja toivat tuliaisiksi minulle ja siskolleni molemmille oman ison -siis todella ison- irtokarkkipussin salmiakkia. Siis pelkkää salmiakkia!!! Se oli ostettu Karkkipussista, pussi oli oranssivinoraidallinen paperipussi missä luki Karkkipussi ja oli kaupan logo sellainen vanha käärepaperikarkki. Muistan kuinka joskus Helsingissä käydessämme kävimme tuolla Karkkipussissa; se oli pienen tytön unelma. Laatikoittain irtokarkkia, ja monta erilaista mustaa.
Saimme syödä niin paljon kuin jaksoimme, ja menimme syömään salmiakkia takapihan puutarhakeinuun. Istuimme keinun "lattialla" ja nautimme. Pussissa oli niin montaa uutta salmiakkilajia -etenkin mustat sammakat jäivät mieleen. Ja mustat Malacon kalat.
Niinhän siinä kävi että söimme niin paljon että tuli paha olo, mutta karkkia jäi silti! Ne äiti takavarikoi odottamaan karkkipäivää. En tiedä oliko hänellä taka-ajatuksena se, että olisimme syöneet niin paljon, että kiintiö olisi tullut loppuiäksi täyteen, mutta ei. Edelleen irtokarkkipussini on pääasiassa musta -jokunen "musta" lammas tosin on nykyään joukossa.
Huomaan että salmiakkimakuni on iän myötä muuttunut. Nuorempana suosin mm turkinpippureita ja muita kovia salmiakkeja. Ufot olivat vähän huijausta kun niissä oli sisällä salmiakkijauhetta, mutta suurin osa kuitenkin sitä punaista. Joskus myöhemmin tuli mukaan kokosalmiakkiufoja.
Sitten oli just nämä Malacon kalat (ja ne muuten olivat hyviä juuri niiden hedelmäkalojen kanssa, toivat salmiakkikalan aromin parhaiten esiin).
Jossain vaiheessa pidin erityisesti pehmeistä ufoista ja KingKongeista.
Nyt, lähes 30 vuotta salmiakkia syöneenä tiedän jo tasan tarkkaan miltä mikin salmiakkilaji maistuu. Kun menen karkkilaareille ennen leffaa niin mietin mikä "olo" minulla on, mitä makua tekee mieli.
Ja edelleen pussini on pääasiassa musta, mutta salmiakin sijasta siellä on nykyään paljon lakritsaa ja suklaata. Ne ovatkin valloittamattomat karkkisaarekkeet, lakumaut ja suklaa (mutta tumma!). Sehän sopii muuten Jyväskylään, täytyy ottaa suunta kohti Pandan tehtaita. Nyt otan suunnan kohti keittiön kaappia ja haen sieltä tummaa suklaata, sillä pantterit loppuivat.
Salmiakki on suosikkini. Eräs lapsuudenmuistoni on, kuinka isoäiti ja isoisä tulivat käymään meillä pohjoisessa ja toivat tuliaisiksi minulle ja siskolleni molemmille oman ison -siis todella ison- irtokarkkipussin salmiakkia. Siis pelkkää salmiakkia!!! Se oli ostettu Karkkipussista, pussi oli oranssivinoraidallinen paperipussi missä luki Karkkipussi ja oli kaupan logo sellainen vanha käärepaperikarkki. Muistan kuinka joskus Helsingissä käydessämme kävimme tuolla Karkkipussissa; se oli pienen tytön unelma. Laatikoittain irtokarkkia, ja monta erilaista mustaa.
Saimme syödä niin paljon kuin jaksoimme, ja menimme syömään salmiakkia takapihan puutarhakeinuun. Istuimme keinun "lattialla" ja nautimme. Pussissa oli niin montaa uutta salmiakkilajia -etenkin mustat sammakat jäivät mieleen. Ja mustat Malacon kalat.
Niinhän siinä kävi että söimme niin paljon että tuli paha olo, mutta karkkia jäi silti! Ne äiti takavarikoi odottamaan karkkipäivää. En tiedä oliko hänellä taka-ajatuksena se, että olisimme syöneet niin paljon, että kiintiö olisi tullut loppuiäksi täyteen, mutta ei. Edelleen irtokarkkipussini on pääasiassa musta -jokunen "musta" lammas tosin on nykyään joukossa.
Huomaan että salmiakkimakuni on iän myötä muuttunut. Nuorempana suosin mm turkinpippureita ja muita kovia salmiakkeja. Ufot olivat vähän huijausta kun niissä oli sisällä salmiakkijauhetta, mutta suurin osa kuitenkin sitä punaista. Joskus myöhemmin tuli mukaan kokosalmiakkiufoja.
Sitten oli just nämä Malacon kalat (ja ne muuten olivat hyviä juuri niiden hedelmäkalojen kanssa, toivat salmiakkikalan aromin parhaiten esiin).
Jossain vaiheessa pidin erityisesti pehmeistä ufoista ja KingKongeista.
Nyt, lähes 30 vuotta salmiakkia syöneenä tiedän jo tasan tarkkaan miltä mikin salmiakkilaji maistuu. Kun menen karkkilaareille ennen leffaa niin mietin mikä "olo" minulla on, mitä makua tekee mieli.
Ja edelleen pussini on pääasiassa musta, mutta salmiakin sijasta siellä on nykyään paljon lakritsaa ja suklaata. Ne ovatkin valloittamattomat karkkisaarekkeet, lakumaut ja suklaa (mutta tumma!). Sehän sopii muuten Jyväskylään, täytyy ottaa suunta kohti Pandan tehtaita. Nyt otan suunnan kohti keittiön kaappia ja haen sieltä tummaa suklaata, sillä pantterit loppuivat.
Me, myself and I
Kun muutimme Jyväskylään, leikittelin ajatuksella että nyt kun kukaan ei tunne minua, voisin ottaa minkälaisen roolin tahansa. Voisin alkaa olla toisenlainen, ja ehkä, jos tarpeeksi kauan esittää jotain, niin itsekin uskoisi olevansa sellainen ja sitten olisi oikeastikin se, eikä enää esittäisi. Minkälainen sitten olisin?
Voisin alkaa oikein todelliseksi kotiäidiksi. Täällä leipoisin hiki hatussa ja puhuisin miten ihanaa on olla kotona lasten kanssa ja miehellä olisi aina viideltä ruoka lämpimänä pöydässä. Voisin jopa alkaa kutoa lapsille villasukkia ja kaulahuiveja ja saisin kiksejä Prisman tarjouksista.
Tai sitten olisin hiljainen hiirulainen, olisin ihan hiljaa puistossa ja puhuisin aina kuiskaten.
Tai sitten vastakohta: olisin tosi ronski, peräti rääväsuinen. Päästelisin kaksimielisiä vitsejä ja suolikaasuja äänekkäästi. Katsoisin miten naapurit reagoisivat.
Tai sitten olisin hihhulimpi mitä nyt olen. Vastaisin aina raamatunlauseilla ja olisin nöyrä. lempeä ja pään päälläni olisi rengas.
Totuus kuitenkin on, että en voisi ikinä olla mikään noista.
Minusta on mukavaa olla kotona lasten kanssa, mutta tarvitsen viikottain omaa aikaa ja omia juttuja.
En osaa mitään mikä vaatii kädentaitoja, mutta olen menossa kansalaisopiston nukentekokurssille!
Saan kiksejä siitä että postimerkissä ei ole leimaa ja voin käyttää sen uudestaan.
Minusta on ihana hiljentyä hämärässä huoneessa, keinutuolissa vilttiin kääriytyneenä. Joko omissa ajatuksissani tai hyvää kirjaa lukien.
Sanon aika suoraan mitä ajattelen, joskus ennen kuin ajattelen. Mutta hyvät käytöstavat pitää ihmisellä olla. Sitäpaitsi kaksimieliset vitsit ovat huonoja ja halpaa huumoria.
Haluaisin oppia ulkoa raamatunlauseita, sillä ne useasti lohduttavat ja rohkaisevat, ja haluaisin viljellä niitä eteenpäinkin. Haluaisin paidan, missä lukee että Jesus is not a religion (olen kerran nähnyt sellaisen ohikulkijalla). Tai sitten Kiroilevan siilin, joka sanoo että Tsiisös (tällaisenkin olen hänyt).
Voisin alkaa oikein todelliseksi kotiäidiksi. Täällä leipoisin hiki hatussa ja puhuisin miten ihanaa on olla kotona lasten kanssa ja miehellä olisi aina viideltä ruoka lämpimänä pöydässä. Voisin jopa alkaa kutoa lapsille villasukkia ja kaulahuiveja ja saisin kiksejä Prisman tarjouksista.
Tai sitten olisin hiljainen hiirulainen, olisin ihan hiljaa puistossa ja puhuisin aina kuiskaten.
Tai sitten vastakohta: olisin tosi ronski, peräti rääväsuinen. Päästelisin kaksimielisiä vitsejä ja suolikaasuja äänekkäästi. Katsoisin miten naapurit reagoisivat.
Tai sitten olisin hihhulimpi mitä nyt olen. Vastaisin aina raamatunlauseilla ja olisin nöyrä. lempeä ja pään päälläni olisi rengas.
Totuus kuitenkin on, että en voisi ikinä olla mikään noista.
Minusta on mukavaa olla kotona lasten kanssa, mutta tarvitsen viikottain omaa aikaa ja omia juttuja.
En osaa mitään mikä vaatii kädentaitoja, mutta olen menossa kansalaisopiston nukentekokurssille!
Saan kiksejä siitä että postimerkissä ei ole leimaa ja voin käyttää sen uudestaan.
Minusta on ihana hiljentyä hämärässä huoneessa, keinutuolissa vilttiin kääriytyneenä. Joko omissa ajatuksissani tai hyvää kirjaa lukien.
Sanon aika suoraan mitä ajattelen, joskus ennen kuin ajattelen. Mutta hyvät käytöstavat pitää ihmisellä olla. Sitäpaitsi kaksimieliset vitsit ovat huonoja ja halpaa huumoria.
Haluaisin oppia ulkoa raamatunlauseita, sillä ne useasti lohduttavat ja rohkaisevat, ja haluaisin viljellä niitä eteenpäinkin. Haluaisin paidan, missä lukee että Jesus is not a religion (olen kerran nähnyt sellaisen ohikulkijalla). Tai sitten Kiroilevan siilin, joka sanoo että Tsiisös (tällaisenkin olen hänyt).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)